Näyttää siltä kuin hän voisi vain nukkua,
kuin suuri portaiden poikkipuola laskettaisiin eteen
eikä askelmaa enää tarvitsisi ottaa;
seisot siinä pitkällä ja korkealla saavutuksissasi.

Aivan kuin sinulla olisi kaikki mitä olet.

Mutta outoa on se, kuinka elämä jatkuukin 
enää jäljessäsi, taaksepäin on se mikä hehkuu,
ja edessä häilyy aidon kuultaminen. Toivo. 

Aurinko on jättänyt sinulle jälkeensä tasaisen viivan.

Antaa sen olla siellä, sitä ei tarvitse hakea,
se piirtyy jo silmillesi kerta kerran jälkeen.

Kesäpäivänä ei tarvitsisi mitään ihmeempää askeesia;
tien poikki juoksee kuin poika, tyttö, lapsi -- ihminen,
jonka tavoitteellisuus toteutuu yhdessä mustikassa. 

Yrität seurata häntä, mutta reitti ja liike
ovat yhtä tavalla jotka olet äkkiä unohtanut.

Kehon liikettä on tuo mikä hymyilee,
mutta joskus pelkäät kaikkea sitä vahvuutta,
jonka elämä on sinulle antanut.
Jonka annamme auringon lailla lapsillemme.

Yhä edelleen aikuinen kulkee metsässä
mutta kuvitellen puutkin peileiksi.
Pinnan alle ovat jääneet kaikki luut,
kuinka monet, osaatko enää tunnustella? 

Luulen, että ymmärsimme tämän paremmin.

Peilikuvamme oli sisällä maailmassa.
Tunsimme tarpeeksi hyvin, ettei tarvinnut tietää.
Istuimme meren äärellä pitkät tovit,
                 hiljaisuus nostatti pölyä sileiltä käsiltä.
 
Mitään orjuuttavaa ei jäänyt pimeään,
jos sen tasaisuuden lävitse voi pistää kätensä.
Kuunsirpinkin valkeassa kuultavassa,
Jättää kirkkaana rannalle pelkät jalanjäljet.

Emme ole yksin heijastavia.
Hämäryys toistaa lasista oman puolensa.
Ilman sitä ei näe miten yö opastaa.
Ehkä yhä voimme poiketa tältä tieltä, hävitä. 

Ehkä yhä on outoja polkuja,
                      joilta lapsi ei koskaan eksynyt.