Mikä on tämä outo hiljaisuus, lumous
olemmeko hytistyneet uuteen orjuuteen?

Eihän kenenkään lapsi haluaisi nähdä
tällaista unta, tällaista kylmyyttä, jatkuvaa talvea?

Miksi sitten annamme sen lapsuutena toisille?

Eihän kenenkään tulisi päätyä tähän elämään,
yksinäiseen, vailla toista, vailla suurinta
                   suurinta eli pientä lohdullista sanaa?

Siis miksi emme enää puhu toisillemme,
 miksi emme vuoda verta koneidemme lävitse?
 Miksi emme anna itsemme näkyä rakojen halki
 ja valaista uutena arpena tätä
 kipeää kauneutta kaipaavaa metallista maailmaa?

Onhan maailma edelleen koti toisille,
jos olemmekin luopuneet sen avaimista ylpeyttämme,
niin, me lähdimme juhliin ja juovuimme itsestämme
ja nyt rallatamme kaduilla surullista laskuhumalan virttä

Tässäkö suurin kykymme, surun melodiavellissä
jota malttamatta latkimme kuluneista koirankupeista
ja kaadamme hajamielisesti viemärin putkia pitkin
toisten kasvavien ainoaksi auringonvalon korvikkeeksi?

En usko siihen, niin herkästi silti ilo elpyy harmaastakin maasta.

Niin äkkiä lapsi ymmärtää uskoa ja toivoa.

Tarvitaan vain kesä, ja kesääkin enemmän päivä,
eräs, joka antaa valonsa viipyä pitkän yön kasvoilla.