Olen jälleen itsekseni,
maailmassa, jossa yhden
ihmisen itsenäisyydestä
ei juuri jälkiä jää,

mutta jossa tulee täyttäneeksi
kaiken väistämättömän
sekä pakollisen,
eli pelkän itsensä tarpeen.

Vähintään on katseltava ulos
ikkunasta, jokaisena päivänä
yritettävä ymmärtää,
että miksi jokainen päivä
on aivan kuin liikaa,

miksi aurinko nousee tuomatta
mitään uutta ihmiselle,
miksi aurinko laskee viemättä
mitään sen uudempaa

En tiedä miksi ajattelen näin,
ehkä vain elän liitoskohdassa
jonka taakse toiset jäävät
ja jota onnelliset eivät voi
edes autuuttaan huomata.

Ehkä asia on tosiaan niin, (Spengler),
että ihmisyhteiskunnat ovat organismeja,
nekin, mutta yhteiskunta on siitä outo
että sen kuolema kestää niin pitkään,

että vaikka sydän olisikin jo pysähtynyt,
vaikka ajattelu olisi jo tyystin lakannut,
niin voimme siltikin jatkaa kuluttamista,
tätä toisen elävän syömistä,

se prosessi tuntuu tulevan sitä kiihkeämmäksi
mitä pitemmälle kuolema prosessina etenee

kai yhteiskunnan kuoleman voi nähdä
ajallisesti hitaana prosessina;

siinä isossa sivilisaation mittakaavassa
jonka olemme onnistuneet puista
ja kivistä ja oksista ja teräksestä
pilvenpiirtäjien huipuiksi hullulla tuurilla
käsillämme ja aivoillamme näpertämään;

siltikin, kun yksi ihminen kuolee,
niin samalla hetkellä nuo kaikki
pienet näkymättömät prosessit
lähtevät liikkeelle iljettävästi,

ne sulattavat ihmisen
orgaanisen massan,

tekevät aivoista hyytelöä,
rouskuttavat sisälmykset,
kuivettavat ihon, totaalisti,

yksi ihminen katoaa pelkäksi
vaaleankalpeaksi luukasaksi
joka sekin myös väistämättä
katoaa ...

ja aina jos on yksi
niin on myös vastapuolensa
tyhjyys, nolla, ei-mikään,

mikä olisi ihmisen nolla?
mikä olisi arvoisensa tyhjyys?

Mutta mikään ei katoa täysin,

materia kierrättyy vain
elämän absoluuttisen hirveässä
kaikkea mekaniikkaa syrjivässä
epäkoneistossa niin totaalisti,
ettemme pysty millään tehtaalla

sitä puhdistusta toteuttamaan,
ettemme millään pelkällä kauneudella
pysty sisällyttämään
sitä olevaista omaan kontrolliimme

On aina metsä, jonka
maaperässä kuolema on
vain kiertokulun prosessi,

on aina puro, joka solisee,
palaa takaisin vääjäämättä
kaikista katerista halkeamista,

on taivaalle kohoavat rikkaruohot,
ne kauan olemistaan odottaneet,
ne kaiken vahvuutemme asfaltin alle
jääneet heikot olemisen muodot
joita emme osanneet arvostaa

siksi minun on helppo nähdä maailma;
ulkona ikkunassa kesäinen päivä,
että elämässä vain lapsi laulaa leikillään

uusi, aina, yksi katoaa,
yksi tulee, se on elämän
ja kuoleman lahja.