Tämä on yö, jossa en erota itseäni toisesta.

Pitkiä sinisiä viivoja valoa,

                      joka jatkuen jatkuu

                              jatkumattomaan
    
                              horisonttiin ...

Onko se sitten kaikki, se viiva,
kaikki jos sen saavuttaa,
kaikki se pilkkopimeäni jakava,
                                selkeä valo?

En jaksa aina uskoa siihen,
kaikkeen,
tai yöhön,
tai valoon,
tai mihinkään.

en jaksa uskoa siihen
minkä ihmisen silmilläni näen.
Se minkä näen,
siihen vain harvoin jaksan uskoa.

Mutta tunteet ovat toista.

Se minkä voin kuin ottaa käteeni
ja tulla sen syleilemäksi,
olipa se sitten
yötä
valoa
ei-mitään;

tulla vain sen syleilemäksi!

Ennemmin siis luopuisin itsestäni
kuin vaatteistani. Laskisin minut
pois, lattialle, ja jättäisin siihen,
itseni sileät kivet, meren pyyhkimiksi,
tunteettomien aaltojen aina
uudelleen hyväilemiksi.