Miten hienoa ja liikuttavaa oli tänään nähdä aurinko saunan kuistilta, metsän peittämänä ja metsän paljastamana. Auringonvalo muuttumassa metsän valoksi oksien koskettaessa ja jakaessa sitä uusiksi muodoiksi. Ajattelin surullisesti sitä, miten vähän tällaiseen jätämme enää aikaa, miten kaikki tuntuvat kiiruhtavan kohti omaa kohtaloaan. Miten minun elämälläni ei tunnu suurtakaan virkaa sellaisessa määrätietoisuudessa ja tavoitteellisuudessa, kuinka itseyteni vain on olemassa sellaisenaan ilman hintaa tai muita määrittäviä suhteita..

Painoin kasvot puuta vasten ja nielin kyyneliä.

Ajattelin monia asioita. Eniten ajattelin sitä, että nyt kun kaikki tahtovat joko hulluina tuhoutua tai hulluina elää, niin minä tahdon antaa jotakin, mitä jää sen jälkeen.

Ajattelin sitä, miten meidän pitäisi ihmiskuntana tai edes yksilöinä pystyä ymmärtämään oma kuolevaisuutemme siinä, että antaisimme muulle elämälle mahdollisuuden jatkua; että emme me ole tällä planeetalla lopulta toisia enempää kotonamme. Käyttäydymme täällä vain niin pirun huonosti, ollaksemme tämän mestan huolehtijoita.

Vakava miete: Jos ihmiskunta kuolee, niin pitääkö meidän jättää jälkeen pelkkä roskakasa? Miksi me haluamme ajatella, että elämän pitäisi jatkua vain meille? Eikö juuri tuo selviytymisen tarpeemme ja pyrkimyksemme jatkamaan omaa olemassaoloamme tuota suurinta tuskaa maailmaan? Miksi emme osaa suhtautua rauhallisesti siihen, että elämällä on rajat, ja ne rajat ovat kaikki mitä meillä on? Tämä planeetta, ei mitään muuta...

Jorge Luis Borges sanoi jossain haastattelussa niin, että ihmiskunta on vähän kuin joku tappava virus, jota ei tulisi päästää leviämään toisten elämänmuotojen keskuuteen. Se on julma ajatus. Se on julman hyvä ajatus tässä vaiheessa.

Mutta, sellaisten hetkien jälkeen en tunne julmuutta ihmisyyttä tai ihmiskuntaa kohtaan, lähinnä vain surumielistä haikeutta enää.

En tiedä mitä tehdä tämän tai minkään asian eteen. Olen kenties kuitenkin lopulta vailla toivoa paremmasta, tyhjän päällä. Voimat käyvät vähiin. Siltikin jatkan tätä kirjoittamista, koska se on lopulta sitä mitä suurimmin ja ehjimmin olen. En minä välitä siitä, että kyse olisi minun eloonjäämisestäni. Kaikki ihmiset ympärilläni tietävät kyllä mitä tehdä, kaikki tuntuvat elävän niin määrätietoisesti, lakkaamatta. Minä en halua elää niin, minä haluan jättää jälkeen vain satuja ja sirpaleita.

Se on niin helvetin naurettavaa; elämän yksinäisyys. Miksi pirussa meidän tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä siinä vaiheessa, kun ymmärrämme että kaikki metsä, kaikki valo, kaikki pienin näkymätönkin *tuntee* asioita ja on tuntemista? Ei siitä tarvitse tehdä mitään henkeä tai tuonpuoleista: ELÄMÄ ON PERKELE TUNNETTA!