Yhäinen Väinö huiluu.

Tirintii, hän on ventioinen.

           Veellä suurella taas
            siinä verkkonsa,
            vei verkkons siihen
            timiks kaivaltoi.

Säär säilähti Väinö,
         mihken korut on.
         Säntiöisen valoiks,
         katso, taivaalte.

Taivaltaa vääristyn Väinö.
Silmun kohkat hornii,
         Väinö huiluu yhäinen.