Aresteesi kiipeää ylös hornankättä
hornankädet koristaa kipein riimuin, kuin ruusuin
holvaa uusiin liekkeihin, vetää viereen
tähtiä kymmenen, salpaa sammaleella sisustaan 
punaisen sänkeän sykkeen 

Kumpukaaren alla sydän lietsoten
tuo puoleensa tusinoittain leisia, siivekkäitä,
lintujen pienempiä sukulaisia, tahtoen
tietää miltä rummuntaika tuntuu kun makaa 
elonsävelen kankaisessa piirissä

varasta tämä aika tähdeltä, pyytää
vuosituhansien ääni lunten alta, lähimetsän
kurkkutaite säkenöi sinen kivelle
tusinan kukkain kangasta, kaiken kankaan
alle kuolleet maataan, kasvoiset

Merkurios talvinen täyttää järvet,
keskeisellä kämmenellä kaataa rinnasta
kuin puukolla avatusta onkalosta
hämärän keskuuteen sielun punokset
kullan kärsien kohduttomasta.

Nieltynä vahvan juomasta uneksii
ja vahvero kasvaa kämmenille täyteen
sieltä käenkuoresta kiiltävä käärme
kiipeää maistamaan kirpeällä kielellä 
korvanlehden alta aamunkoittoa

Näyt tulvivat kohti vuosituhatta, 
ratsastaen auringon omin kultavihmoin 
jokeen täyttämään mustaa 
mielenvirtaa, mielen vierelle antavat sielun
säälien teräkseen jäänyttä säiettä