Myös meidän tulisi olla todella rakastuneita toisiimme, kuin kesä
jona isän ja äidin valokuva otettiin, yksi tai kaksi vuotta lisää
niin valokuva oli jo hyllyssä, se oli täydellistynyt, kuin kiveä
jota saattoi pidellä. Selvä, se on kiveä nyt, mutta kuka sinä olet?

Miksi kävelet tuolla tavoin minua vastaan, et koskaan pysähdy?
Miksi arpeutuminen on sinun kasvojasi ihon alla, miksi jos pistän käteni
siihen kovalle kohdalle, niin siltä tuntuu alkavan ikuisuuden mittainen
virran kivettymä jota tahtoisin kovasti pidellä, miksi sen kivisyys

tuntuu olevan liian lähellä minun lapsuuttani, miksi pihapuiden juurelle
kulkee liian tumma ja tulinen reitti, miksi juuri sellainen joka polttaa
pihakeinut, sytyttää punaiset angorat ja afeksit, taittaa reflektiot takaisin,
miksi ne, auringonsäteet. taittuvat pölyisestä peilistä ja miksi minä kuvittelen

että se valo pelkästään saa minut itkemään, että se on vain valoa joka saa minut
itkemään ja miksi niin en enää kykene näkemään sinua todella, pelästyn,
miksi tahdon paeta jonnekin turvallisempaan olomuotoon ja miksi minä otan
juuri siksi linnun muodon ja lennän taivaalla mustine sulkineni ja miksi sinä katsot,

miksi yksi elämän rakastava mahdollisuus taas pakenit vain katseen kosketuksesta?