Typeryys onkaloituu syvälle maaperään.
Samaan johon kerran jo tyhjyys teki
oman mielensä verran. Mitään enempää
ei enää juuri näy, tavoittelun arvoiset
asiat hehkuivat kynttilän lailla äitiemme
vuoteiden vierellä. Samantein, kuin mielikuvan
pyyhkiytessä pois, elimme vanhentuen
elämäämme. Uudelleen, mutta poistuen
jokaisella toistolla. Tämä on ymmärrystä,
nähdä kadut, kaupungit, niiden varsilla hehkuvat
ja jäätyvät elävät, yksittäiset, eleet, jotka
eivät jää mutta näkyvät, Sinulle.
Tiedostaen pienessä kehokossa jokainen äly elää
suurempaan tyhjyyteen kammioituen. Suojamme,
ainoa kotimme, tämän kaikkeuden
halkeilevassa lohkareessa. Kulkiessani kesäyössä
ajatellen mennyttä, näen äkkiä maassa
pienen hyönteisen kipertävän nopeasti pimeään.