Fasismi; on jollain tapaa luovuttamista. Kirveenterän katkeamisen hetkellä
alat toivoa jumalaista pyhyyttä, oikeutta, kunniaa, edes yhtä voittoa.
Kävelet merenrantaan yksinäsi. Suuri aalto pyyhkäisee sinut mukaasi.
Tahdot sen aallon harjalta maahan halkaisten rikkoa kaikki
sinun rakkaasi rikkoneet. Muserrut itse. Suurin onnesi on kylmää verta.

Minä en näe sinua. Minulle olet usein vain lapsi, et minua
alempana taikka ylempänä. Jos voisin, ottaisin kaiken
mitä pelkäät minun syliini, ja näyttäisin sinulle ettei pelättävää ole.
Kenties heittäisit hiekkaa silmiini. Kaiken sen, maailmasi.
Kuinka naurettavaa on se, että olet surullisin olento vihassasi.
Minä elin tämän tunteakseni. Siksi minulla ei ole sinulle vastauksia.

Ja vasen puoli: mitä siitä? Niin, se empii, ihmettelee. Nyt niin kainona
kallistaa päätään kun meri vaahtoaa ja kuohuu. Sen täytyy,
vaikka se kohottaakin toisella kädellään miekkaa. Aseistuu, mutta
sen täytyy herättää itseydestään myös runous. Tuho ei varjele
yhtäkään lasta, kaaos heittää kaiken julmasti pitkin poikin, hajalleen.
Vasen, sydän, ymmärtää. Siksi sinä nojaat vasten ajan rintaa.

Olen itse tämä ihminen. En tarkkaan tiedä rajojani, enää itsenikään.
Toisinaan, kun puhutaan tuberkuloosista, tiedän kuolevani todella. Mätänen!
Mutta runouden äärellä, kuolemattomuus helkkyy. Tässä, minä olen todella, en ehdy.
Olen kaikista prosesseista osanen. En näe ikuisuuteen, vain välähdykset siitä.
Molemmat voimat tempovat kehoni rikki. Molemmista toisilleen. Sen on riitettävä.

Kaikki päivät pelkoa täynnä. Jaan siitä hyvin vähän. Kätken ja kätkeydyn.
Väitän olevani sitoutumaton, mutta silti minussa elävät eristyneet kahdet puolet.
Yhtä runtelee toinen, usein molemmat toisilta kätketyin kyynelsilmin.
Miksi minun on nähtävä tämä, tiedostettava se? Miksen voi vain sokeutua?
Koska sokeus ei päätä mitään. Kysyisin sinulta silti: "Mitä pelkäät?" Vastaisit:
"Itseäni." Kun olen pimeässä, odotan että sinusta minä katsoisi takaisin.