Jossakin kaukana, haaveilin alppimajoista,
minä, lapsuus, organismi -- elinarvostettu syntymään,
kiemurtamaan median rahastossa, jo yhteen kirstuun
sijoitettuna haaveilin kuin pimeään pudotettu mato.

Haaveilin lumesta, kauniista, avarasta, kuolemankauniista,
(vaikken vielä tiennyt miten kirkas kuolema voi olla)
miten helppo on pudota alas vuorelta ja mädäntyä. En tiennyt!
Ja minä haaveilin putoamisen hetkestä!
Miten kirjojen ja ohjelmien sivuilla tuhannet kuolivat,
ja me nauroimme. Pelosta. Kenties aavistaen että
hirveimpäänkin välttämättömyyteen on aina vastattava ilolla.

Minä olen nauranut, itseni, aluksi eespäin, nyt
alaspäin. Pudotus on jatkunut pitkään, halki numeroiden,
halki asteikoiden. Niin monet, te, kuljette läpi
kaiken arvioiden elämää silkkihansikkailla.
Minun olemustanikin vaikertaen: voi miten hirveää!
Ja huolehtivien sormienne läpi minä silti putoan.
Vaikka pitelisitte kuinka hellästi, putoaisin.
Ja pidelty, voi, tahdon olla. Sitä kehoni on vaatinut,
kaikilla runojen läpi niistetyillä kyynelillä.
Sitä elämä on, eri muodoissaan: tihkuvaa nestettä.
Katsokaa minun visvaani. Se ei ole lopulta kaunista.
Kauneus on se mitä teemme toisillemme
huolimatta näistä putoavista limavanoista, tunnustellen
sen tuntemisen kipua. Tahdon virtojeni valavan
teihin tunteen huomisen särkymisestä vapauteen.

Miten tuhannen vuoden suurin ihme on tämä
miten huolimatta tästä konkretiasta ja sen kasvusta:
Olemme entistä etäämpänä elävästä.

Nämä kaupungit kasvavat limittäin toistensa läpi,
täynnä yksinäisyyden soperrusta, teknologisen varjon ääriviivat
yhtymässä maailmaan halki runojen kuoleman.

Kyllä, kutsukaa kaikki taksit. Kaikki junat! Kaikki siirtimet:
Me lähdemme! Ei epäilystäkään; On vain hetki aikaa.
Minä menen edeltä omassa ajassani tietoisena elämäni kestosta,
sen särkyvyydestä, kuljen ylös vuorta. Minun vuortani,
sen jäisiä rinteitä, sen yksinäisyyttä, puistattavaa kauhua.

Olet jossakin lähellä, kuulen äänenne. Miten tekin olette yksin.
Mutta puhutte, se on onnemme, kuulla tietoinen ääni.
Ja äänestä tietoisena tulla läsnä kaiken rikkoutuvuudelle,
etsiä oikeaa hetkeä jolloin putoaminen, pohja, rikkoisi elämän unen.

Yhtyä kohden unelmaa. Herätä vailla ihmistä, hajota,
hajaantua, pimeytenä olla kaikkea kehoa.