Kaikkialta tunkevat näkösälle, mainokset
uutuuttaan hehkuvat. Niin paljon uutta, maailmassa!
Mutta miten muinaisuus? Siitä ei ota selkoa kukaan.
Ei tahdo tietää yhtään kiveä, ei yhtään polkua.
Eihän kivillä itsestään ole meillä enää arvoa.
Kaikkien polkujen on avarruttava että voimme niitä kulkea.
Kaiken pitää laskea muserretuksi, mieluiten hyväksi.
Sellaiseksi, että siihen viitsii aikaansa tuhlata.
Yksi kivi. Minä en tiedä siitä mitään. Kosketan sen pintaa,
sivelen käsillä. Mitä kerron näin maailmalle?
Itsestäni. Mitä annan maailman kertoa minulle?
Kaiken mihin ei tarvita aikaa. Kiven kylmyys on yksi
viiltävä tietoisuus olemassaolosta.
Ettei mihinkään voi paeta, on oltava tässä, maassa,
ja otettava ajattomuuden läpi vastaan käsi
joka tahtoo koskettaa. Lopulta maailma ei tarvinnut
enempää aikaa tullakseen tähän, kosketetuksi.
Maailma tarvitsi vain yhden ajan.
Mutta miten nyt kaikella kasvavalla uudella arvokkaalla
ajallamme riistämme maailmalta kaiken.
Kiven arvo leikkaantuu. Turtunut käsi ei tahdo pidellä.