Ihme on tapahtunut: Minä työnnyin tähän päivään.
Banaaliuden ytimessäkö enää pelastukseni?
Pelastuksemme? Yritämmekö edes, perhettä enempää?
Että sinä, joka olet minusta tullut, korjaisit sen,
minkä minä rikoin, tai mitä en kyennyt? Ei, en sivalla
enempää, itseänikään. Ihmisen patetia on rikkomatonta,
tuhannen vuoden tornikyhäelmää. Rakentaa tämä
rikkonainen utopia, käyttöjärjestelmien kolhoosi,
johon jokainen lapsenlainen äly voi irtaantua
harhailemaan puolelta toiselle, asettaen ostoskoriin
välkehtiviä krumeluureja. Mikä nautinto onkaan harhailla!
Ja jos maailma olisi toinen, ikuinen, sen resurssit
jaettaisiin köyhistä rikkaimmalle, kuka silloin muistaisi
vähempää? Että voisi tehdä enempää? Nyt jo rajat
höyryävät käsissäni, minunkin, vaatimattoman. En viitsi
kavuta tästä etemmäs, teidän vuorenne huipulle.
Asukaa siellä yksin, pilvissänne. Minä nuuhkin
tätä lantaa. Osa näyttää taivaista pudonneelta.
Upea lahja! Nuuhkaisen ja mielessäni taivaitten portit,
ja niitä seuraava suurempi ilo, tyytymättömyytemme.