Jossakin kaukana, todellisuuden rajojen äärillä,
elämä jatkuu. Täällä missä olen, se kuihtuu.
Minun rajani ovat elämän rajat, silmät, kädet,
se mitä omistan --- näivettää elämän.
En tiedä miten luopua, tietääkö kukaan, lapset,
kenties yhä, mutta yhä suuremmin lapsuus
on vanhuutta. Kuoleman ilottomuus kovettaa
keveimmätkin kädet. Annamme jo kohtuun
laskennallisen arvion elämän mitasta.
En tarvinnut koskaan laskinta nähdäkseni
että elämä päättyy. Minun elämäni mittapuu
muotoutui kosketuksesta. Suuremmasta kuin
mitä ihmisellinen arvo voisi rakkaudessaan määrittää.
Minä en ollut rakastaja, lopulta. Olin elävänä
kosketuksellinen taso. Luomusten luomus,
hiekkaa vasten merta.