Kuunnella naapuri pistämässä ovea kiinni.
 Ihminen, ei kukaan toinen.

Se viivähtää hetken verran silti, ajatus ihmisestä.

Että hän askeltaa huoneessaan,
pistää oven kiinni,
käynnistää tietokoneen, sulkee silmänsä,
 istuu hiljalleen omassa päässään,
ei minun huoneessani vaan omassaan.

Ajattelen häntä, ehkä surullista
 jotakuta vain,
josta minulla ei ole suurtakaan tietoa,
vain näitä jatkuvia aistielämyksiä.

Aistimus on kaunista,
vaikka sen tuottaisikin hyvin yksinäinen ihminen,
 ja etenkin yksinäisin kaikista, maailma,
paikka jolle emme anna suurtakaan merkitystä,

Kuljemme näin, sisäänpäin,
toistuvista kesäkuista, lakkaavista talvista,
palaavista syksyistä,
uudelleen meihin yrittävistä keväistä.