Etsin sinua jälki kerrallaan tästä maailmasta,
hengitän syvään kevät-valossa.

Tuntuu hyvältä etsiä sinua vielä;

                       etsimäänhän minut on asetettu
                       löytämään tästä maailmasta,

Sinä katsot kaikkea tätä uutena,

                               aavikkopalatsistasi,
                               ajattelet että jossain on sinulle uusi elämä.

                               Aavikon ruusu.

Amigalta katsottu Midwinteriä, Their Finest Houria ja arcade-peleistä Willowia.

Pesin korvaa removaxilla. Tukkiintuneet korvat ja alaselän kipu. Olen vanha.

Kaunis kevätpäivä tänään, 2.5. 2016.

Tilille on taas ilmaantunut rahaa. Yksi huoli vähemmän.

Runouden kirjoittaminen vaikeaa, mutta vähitellen selkiintyvää. Tiivistyvää. Odotan aina kirjoittaessani jotakin merkittävää hetkeä; että se sujuu kuin itsestään. Useimmiten nuo hetket tapahtuvat juuri silloin, kun en voi kirjoittaa.

Rakkaus tuntuu hyvältä.

Kuuntelin: P16.D4 - Kuhe In 1/2 Trauer. Erittäin hieno kokeellinen levy. Paranee jokaisella kuuntelulla. Vaikea uskoa, että tehty 80-luvun alussa.

Hävettää muistella vanhoja asioita. Jos jostain en pääse eroon, niin häpeästä.

Onko vitalismi sittenkään niin paha asia? Miksi olisi?

: Idealismin ongelma siinä, että tehdään elämästä kaiken pohja, ja kuolemasta samalla sen suurin vastustaja. Siispä emme osaa kuolla. Emme ymmärrä kuolla. Mutta voiko kuolemaa ymmärtää tai osata? Voiko tähän vastata epistemologialla? En usko, että kuoleman osaaminen on sinänsä tiedollista, tiedollisuuteen pohjaavaa. Emme osaa kuolla oikeastaan juuri siksi, että havittelemme kuoleman tietoa. Ei ole mitään yksilöllistä organismia, joka tietäisi kuolemaansa. Tämä on tragedia, ja traagisuudessa on suurin oppi. Ihmisen idealismi on sinänsä siis elämää vastustavaa toimintaa; se pyrkii epädialektiseen puhtauteen, jossa ajatus, tuo ihmisen rakkain ominaisuus, on kaiken keskus. Dialektinen elämä pyrkii hyväksymään kuoleman, oman varjonsa.