Kun juoksen puusiltaa, jokin sillassa
pysäyttää;
se taitaa olla valo, jota puu koskettaa.

Jään sillan kohtaan seisomaan, katson
alaspäin, siellä on pimeämpi kohta, mutta
sillekin valo sanoo hyvää yötä, välkehtii.

Valo välkkyy virtaa, kulkee kuten kaikki
muutkin, ihan samoin silläkin on nimensä,
me emme vain tiedä sitä, mutta osaammeko
kuunnella; sir sir, lor lor, saa saa,

jos kuuntelee näin, tietää kai miten lapsi laulaa?

Mutta miksi lapsi oppii pelkäämään laulua?

Ehkä kulkiessaan syvemmäs elämään, kulkee luolaan,
josta emme osaa enää ottaa kädestään kiinni.
Sitten laulukin häviää. Laulu, mutta jäävät kai pisarat
luolan kimmeltäville seinämille.

Ehkä pitää osata kuunnella. Ehkä, ehkä
sinäkään et ole vielä
minua vanhempi, meitä ketään vanhempi,

vanhuus on sitä ettei enää jää sillalle,
vaan kiipeää siltä pois, tyhjyyteen,

Siellä odottavat kaikki, se on varmaa.

Siellä on jo kaikki, siis miksi emme
hetken aikaa kuuntele tässä, sillalla,
miksi emme hetken aikaa toivoisi
että lapsi yhä tietää, matkaansa ...