Etsin elämää, etsin sitä kaikkialta. Vailla itseäni, mutta itsessäni. Samoin tein, samantein. Etsin, mutten löydä.

Tuossako se on, kivessä tai puussa tai oksistossa? Miksi niin harva kuitenkaan haluaa nähdä sitä siellä, merkitystä?
 
Miksi pelkään siltikin kertoa löytämästäni, vajoan niin herkästi tilaan, jossa vain apatia pitää valtaa? 

Kysymyksiä, joita kysyn itseltäni. Itseltäni uskallan, vaikken rakastakaan itseäni kuten maailmaa.

Ehkä siinä ristiriitaisuudessa on nykyhetkenkin ongelma pienoiskoossa.

Oudot paradoksit jahtaavat minua, vainoavat... Tämä on minun tieni, arkisen uskalias ja vahva. Kirjoitan tänään, tässä ylitän kaiken mikä minua riivaa.

Hypin kiveltä toiselle, olen lapsi, haluan olla lapsi, leikkiä, epäonnistua onnellisena.

Pesin pyykkiä, söin ruisleipää, aurinko paistaa.

Heräsin päänsärkyyn ja selkäsärkyyn.

Olen kärsimätön ja levollinen.

3.5.2016.