Keltaisen kesantoniityn ohitse virta, siinä
yhä liikkuu edellisen vuoden kuiva ruoko.
Äänet liitävät ihanasti halki harmauden,
lämpimän lannan tuoksu häivähtää.

Pajunkissat keinuvat tuulessa tyyninä.
Uneliaasti sotilas laulaa suruaan.
Yksi kohta niitystä liikkuu mennen tullen,
Lapsen siluetti seisoo hellänä, sulosointu.

Siinä ovat koivut, musta okapensas,
muodot jotka katoavat savuksi liueten.
Kirkkaana yksi vihreä kukkii, toinen mätänee,
konnat uneksuvat varhaiskorsien keskellä.

Rakastan sinua todella, pyykinpesijättäreni,
Yhä tulva kantaa taivaan kultaista taakkaa.
Pieni kala välähtää ohitse, hiipuu;
vahaisa ilme virtaamassa pitkin leppiä.

Puutarhoissa kellot vajoavat pitkään hiljaisuuteen,
Pieni lintu laulaa kuin mieletön.
Vehnän pehmeys kohoaa hiljaa, ekstaasiin, yhä
mehiläisten kerätessä vakavina, kuuliaisesti.

Tule rakkaani nyt, väsyneen työläisen luo!
Tähän mökkiin kalseanlämmin valo laskeutuu.
Metsä virtaa läpi illan karkeankelmeänä
ja toisinaan kukkien nuput rätisevat, onnelliset.


Mutta kuinka kaikki syntyvä näyttääkään sairaalta!
Kuumeinen tuulahdus ympäröi pienen kylän.
Silti oksilta pehmeä henki kutsuu
ja avaa mielen laajaksi ja valppaaksi.

Kukkiva purkaus noroontuu pois tasaisesti
ja syntymätön ylläpitää oman leponsa.
Rakastavaiset kukkivat myös kohti omia tähtiään
ja henkensä virtaa suloisemmin halki yön.

Niin kivuliaan hyvää ja totta, on se mikä elää;
   ja hiljaa vanha kivi koskettaa sinua:
Todella! Tulen aina olemaan kanssasi.
Voi suuta! Joka vapisee läpi valkean pajupuun.