Suuren surun keskeltä

Suuren surun keskeltä,
nousee
mikä? Toivo? Ei, ensin
on surtava,

surtava sitä että meillä
ei ole enää äitiä
kenelläkään, ei isää,

että Äiti on poissa mutta kesä jatkuu,
ja niin, on surtava sitä, ettei ole enää Isää,
että kesä jatkuu, mutta Isä on poissa,

Lapset leikkivät! Isä ja Äiti kertoivat
tämän minulle keväällä, miten Elämä,
se haluaa opettaa meillä vuodenajat.

ja ehkä lopulta kaikki me heräämme
siihen lapsuuttamme.

                 Miten uuteen surusta on uudennuttava
                 ja vanhastakin toistuttava
                 koska elämä haluaa tietää
                 miten päästää irti,
                
Tämä maailma
          eli tunteakseen miten
          sinä et löytänyt
          Toisesta toista.

Tämä maailma
         elää tunteakseen siten
         että sinä kerran
         löydät Yhdestä yhden.

Myös meidän tulisi olla todella rakastuneita toisiimme, kuin kesä
jona isän ja äidin valokuva otettiin, yksi tai kaksi vuotta lisää
niin valokuva oli jo hyllyssä, se oli täydellistynyt, kuin kiveä
jota saattoi pidellä. Selvä, se on kiveä nyt, mutta kuka sinä olet?

Miksi kävelet tuolla tavoin minua vastaan, et koskaan pysähdy?
Miksi arpeutuminen on sinun kasvojasi ihon alla, miksi jos pistän käteni
siihen kovalle kohdalle, niin siltä tuntuu alkavan ikuisuuden mittainen
virran kivettymä jota tahtoisin kovasti pidellä, miksi sen kivisyys

tuntuu olevan liian lähellä minun lapsuuttani, miksi pihapuiden juurelle
kulkee liian tumma ja tulinen reitti, miksi juuri sellainen joka polttaa
pihakeinut, sytyttää punaiset angorat ja afeksit, taittaa reflektiot takaisin,
miksi ne, auringonsäteet. taittuvat pölyisestä peilistä ja miksi minä kuvittelen

että se valo pelkästään saa minut itkemään, että se on vain valoa joka saa minut
itkemään ja miksi niin en enää kykene näkemään sinua todella, pelästyn,
miksi tahdon paeta jonnekin turvallisempaan olomuotoon ja miksi minä otan
juuri siksi linnun muodon ja lennän taivaalla mustine sulkineni ja miksi sinä katsot,

miksi yksi elämän rakastava mahdollisuus taas pakenit vain katseen kosketuksesta?

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, mutta aina jämerämmin kaikki peittyy
tuohon näkemisen kokemukseen, että sinulla on tuollaiset silmät,
tuollaiset kasvot, että sinulla on tuo kasvojesi tapa käsitellä merkillisyyttä,
vähän kuin pyytäisit perhosta kultaisella oksankärjellä, tunteaksesi

tunteaksesi miltä siivet tuntuvat lentää mutta menetys ei kestä lentokykyä, se
jää aina maanpinnalle kuin lapsi lelunsa kanssa, tuon tikun, tuon kipeäksi käyneen
harmaan kanssa joka tottelee hänen jokaista tahtoaan, tottelee kaikkea
muttei putoa takaisin maahan, sillä putoaminen jaloilleen olisi todellisuuden tuska.

Siksi me kuljemme erillämme tällä lentokoneiden täyttämällä pilvisellä asfaltilla,
harhaillen otamme matkaliput tiskiltä, laukku kädessämme, hameet ja housut
pakattuina, että siellä perillä olisi joku joka ottaa lennosta vastaan ja toteaa miten
kaunis sinäsi sinä on minun päälläni, miten kauniisti nuo kengät kuvastavatkaan minua,

mutta siitä pelosta, joka tulee tuon filmirullan purkaantuessa, sen välkkeeseen
ennustettuina emme uskalla koskaan lähteä liikkeelle, vaan jäämme terminaaliin
alastomina istumaan hämärissä toistemme vierellä, käsi käden vierellä vuodet vierien
mielessämme istuen tunnustellen sitä lämmintä pintaa joka on silmiemme takana,

vain nämä kädet kasvoillamme näemme elämän.

Edessäpäin on hirveä vanhuus,
          jolta minut voi pelastaa
      vain ennaltakäyty nuoruus.

Miten saisin siis kiinni ovenkahvasta,

          joka jää aina kiinni, selän taakse?

          'Katsomalla jälkeeni.', vastaa ääni.

          Enitenhän pelkään että ovi olisi
                                             sittenkin auki.

           Pelkään että ne juhlat jatkuvat edelleen
                              joista varhain lähdin,
                              ja että ihmiset kaipaavat minua.

                               Että ihmiset jäivät kaipaamaan.

            Jätän tähän kohtaan merkin,

                          miten minä tahdoin.


------------------------------------------


             Pelkään olevani liian hyvä sinulle,

             että toivo riittää siihen mihin pitääkin.

Saunassa kierteilee usva, minun pääni
on siinä, itsekseen, hengittää korvista ulos
     savuaa. Se on kai tulta.

                                       Oli. Kekäleiden napsuntaa
                                              hiekkatiellä,
                                              poissa tästä hämärästä.

                                       Miksi me olemme täällä,
                                              tällä matkalla
                                              tässä pimeässä jossa
                                              valo leikkaa yötä

                                              Isä?
                Edelleen
                Täällä on kylmää ja olen itsekseni, tuuli
                               pudistaa pienestä takista pisarat.

                Edelleen
                aina aina.

                              Miksi me olemme täällä, isä?

                              En koskaan näe kasvojasi täältä
                              hämärästä josta istun,

                              mihin sinä menin
                              mihin minä menit
                              miksi, Isä?

                   Oven narahdusten alta kuulen sinun askeleesi.

                   Varjossani tuntuu jotain samalla tavalla hoippuvaa.

                            Minä pelkään sitä että sinä tulisit.

                            Sinun pelkosi elää niin syvällä minussa, katso nyt
                                     noita puita minusta,

                                     katso niitä nyt
                          
                            Edelleen sinä käsket, vaikka minä tahdon pyytää.

                    Kävelen peloissani ulos
                    missä yksinäisyys avartuu,
                                 ja kaikkein pienimmätkin eleet
                                     ovat aivan paljaat
                                     mutta tukevat.

                   Askeleet.

                   Hiekalle on piirretty kuvia, minun jalkani ovat hiekassa,
                                 minä piirrän hiekkaan kuvaa
                                 jossa sydämen sisällä on isän nimi,

                                 olen kovin pieni siinä kuvassa,
                                 ja kaikki tarttuu minuun ja nostaa minut ylös.
                                

Yrittäen he kokevat tulleensa elämään, jota
ei ole, se on juurtunut kiinni jo, menetetty
          meiltä varhaisempien toimesta,

iskivät kirveensä liian syvään, näethän miten
                                             tunnethan sen
                                                                  kauttaaltaan
                                       omassa kehossasi

                                 on suoranainen helvetti elää näin

                                      tietoisena tässä ajan haavassa

                                   jos jotain toivon, niin kiveä joka halkaisisi

                                                            kirveen taikka kuilun

                                         että sinä olisit kivi joka estää haavan!

                                   mutta eheytyksen sijaa ei meillä ole, muuta,
                                    kuin toivon ohkainen kangas
                                           sateisella arkulla luovutuksena siitä,  

                               että harmauden ja viileän
                                                           sisältä
                           ei tulisi enää uutta ilman isää

                että kaiken sen luovotuksen jälkeen
                              kohtaisimme antaumuksen,
          olisimme jälleen vanhempiemme kesken

                                               ja he osaisivat katsella meitä,
                                                                     katsoa meinä, pieninä

                                               ja he eivät olisi muuta kuin toisten lapsia
                                                                                lapset toisten sisaria
                                                                     sisarukset samoin kiertäen

                                                                               tässä kehässä, kädet erillään
                                                                                mutta sormistaan kiinni, kuut, maat,
                                                                                                     auringot -- öineen
                             

                                

Irvokas aika.

Ihmiset työskentelevät 1 0 0 0 0 0 0 0 0 0 1
            tuntia sen eteen, että heillä olisi kaikkien vaatimusten mukainen
                                   täydellinen olomuoto

                                   mutta
            sillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä, koska

                                   that don't impress me much

                                   YOU GOT THE LOOKS

                                   BUT HAVE YOU GOT THE TOUCH
                                 
                                   tärkeintä kun on aina se
                                   mitä tapahtuu
                                   lopulta korvien välissä,
                                  
                                        eli minkälaiseen fantasiaan
                                        toinen sattuu toisen ottamaan,

                                       minkälaiseen fantasiaan
                                       on takertunut kuin lude
                                            verta lutkuttamaan

                                   Kiihkeästi rotkotat kaikella salilla
                                   itsellesi megavartalon
                                   sulatat reidet, terhakoidut perseeksi

                                   taputtelet itseäsi selkään ajatellen

                                   minä olen yksin erilainen-yksinäinen
                                  
                                   laihdut heittäen
                                   ylimääräiset kilot
                                   rutirangan sisusta-
                                   lapsen päälle,

                                   ja lapsi romahtaa,
                                   katoaa lihan alle
                                   häviää metalliseen
                                          rynkytykseen

ja lopulta se on vain ihan okei,
                                   se on välttävää,
se on ihan hauskaa,
                                   mutta jos sulla ei ole tatsia
                                            jos et jaksa juosta
                                            itseäsi usain boltiksi

                                   niin lapsi-astronautismisi kyyneleet 
                                            jääköön seinätapetiksi
                                         toisen vastaavan haaveisiin

                                        miksi herätessämme pukeudumme
                                        tyhjiöpukuun,
                                        miksi niin monet astronautit jäävät 
                                        yksin keittiöihin katselemaan 
                                                                        itseään 
                                         ja toiset heijastamaan itseään
                                        rakastavien parisuhteiden
                                        täydellisen puhtoiseen galaksiin

                                         'Sinä et koskaan riitä näihin juhliin'
                                         portinvartija toteaa
                                         ja käännyttää sinut takaisin
                                         kekkereistä joihin kaikki on kutsuttu

                                         jono kasvaa ja kumma kyllä
                                         tanssipaikan ikkunasta

                                         näkyvät nykyään enää vain valot

                                                      kuuluvat vain äänet
                                                      jatkuvat ilon äänet

                                         mutta ihmisen nauru häviää
                                           

Markkinoiden aallot iskevät rantaan, ja pilviseltä taivaalta näyttää

tänäänkin satavan jotakin itsekästä

Runon ei tarvitse kertoa
                          siitä mitään sinänsä,
mutta sen täytyy
                        kaataa kulhollinen vettä mereen,

                        takaisinvastustaa aaltoa

koska meret sinänsä eivät pysy hengissä itsekseen,

                   eivät nekään pysty

                           aavikoitumaan ilman meitä

Pitää kaataa kulhollinen vettä mereen
                    että taika pysyy kiinni koukussa
                    jonka kiskoo mereltä rantaan,

                    ei meressä yksin pysy tieto

                    jos se kaikkialta sortuu ...

                    ihmisen pitää työntää vene liikkeelle

                    MENNÄ MEREEN

                    ihmisen pitää auringoittaa se,

                                         aurinko armas.

                                         Mikä?
                                                    Kysymys!
                                         Laulu.
                                                    Itsenään.
                                         Olla.
                                                    Lapsellinen.

Jumalan tähden

             ei täällä kukaan   joka  päivä töitä tee

             mutta joka
             ainoa aamu

                      seitsemäksi meen

                                        menehän, niin näet;
            
                      Se on vain katua jota pitkin
                                       elävät toiset itselleen,
                      etteivät

             Helsingin rautatie jatkuu Ouluun, Oulusta se jatkuu Rovaniemelle.

             Mutta kummastakaan päästä ei pääse mihinkään.

             Merkillistä istua kesällä sateessa ja ajatella, että olisi kevät.

             Merkillistä olla menehtymättä siihen tunteeseen.

             Et sinä tiedä etkä muista miksi.

                                        Minä tiedän kaiken paremmin, olen lukenut siitä.

                                        Luin kiveä että huomista ei ole.

                                        Vain kivet.

             Nostamme kiviä että ne olisivat auringossa,

                               että kaksi tuhatta vuotta myöhemmin

            

Lähtemisen takia      olen kivi                 
                  kun ukkonen  hiipii pilvessä

                  Minä en hiivi mihinkään,

                  olen tämä,   traged / kaupunk/ ia.

                         tätä, kun toiseus jatkaa lähteä
                                                  jaksaa
                                                   silti vaikkei se
                                                  
                                                   muuta kuin hämää
                                                   silmän
                                                   sieluksi
                 
                  Bonk! Päähän.
                  Ota se käteen.
                  Siinä, sinä.
                  Elät sittenkin, taukki.

                  Lakkaa etsimästä sitä taivaasta.

                  Et näe kun et löydä, etkä 
                      näin tiedä kuka olet.

                  Aina vain nähden pois, nähtemisen takia.
                   
                          Ota se käteen.

Tuntuu hyvältä ja olennaiselta syventyä Charles Olsonin elämään ja tuotantoon. Liikutuksen vallassa olen lukenut miehen elämästä, virheistä ja voitoista, kirjallisista saavutuksista ja inhimillisistä haavereista. Viimeisistä hetkistä sairaalassa, kun syöpä oli päättämässä miehen elämää. Kriittisiä arvioita ja inspiroituneita lauseita. Olson on tyylillisesti hyvin kaukana siit, mihin pyrin itse, ei hän muuta voisi ollakaan koska kirjoitti täysin siitä missä eli.

Jackson Pollock: Taide on sitä mitä ihminen on.

Luin myös Pollockista, katselin valokuvia hänestä töissä. Luin onnettomasta onnettomasta kohtalosta autokolarissa, pää irtileikkautuneena, kaikki haaveet, kaikki työ siihen päättyneenä.. Juoppo rähjä katkerassa autonromumurskassa sotkeentuneena itseensä.

Minä en ole mitään näistä, vaan pelkkä ylityöskentelevä alisuoriutuja. 

Pahinta on tietenkin se, että välillä kuvittelen jonkun MUUN olevan ratkaisu! Mutta ei: ON VAIN TYÖNTEKOA.
 

Ihminen tekee itseään. Tämä on valtava haaste, ja ajoittain, lähes jokaisena päivänä, koen valtavaa musertavaa synkkyyttä ja kyynisyyden puuskia yrittäessäni saada itseäni Työskentelemään sen eteen, mitä olen tullut tänne tekemään; Kaikki tämä työnteko näyttää niin sirpaleiselta ja onnettomalta usein, mietin sitä miten minulla ei ole ympärilläni juuri lainkaan ELÄVÄÄ tukea, joka auttaisi minua etenemään johonkin suuntaan tässä asiassa.. Miten mietin sitä katkerana, että nämä lahjani ovat aivan kaikki mitä minulla on, ja maailma ei välitä tai suorastaan vihaa ja halveksii sitä mitä teen!!! On hyvin vaikea kestää niitä hetkiä, enkä minä suoranaisesti selviäkään niistä, vaan ainoastaan hengitän niiden läpi, HENGITÄN RUNOKSI, koska tiedän että siitä rumuudesta on jäätävä jotain muutakin jäljelle kuin itsensä... ja samantekevää vaikkei jäisi... (samantekevää se ei ole.)



Tämä on niin vitun naurettavaa. Kuka oikein kuvittelen olevani??? Joku hemmetin suur-kirjoittaja? 

Mun päästä saisi tehtyä varmaan hiton hienoja psykologisia oppikirjoja ja diagnooseja ja psykoanalyyttisia tutkimuksia ja esseitä...



Hengitä sisään.
 Ulos.
 Häpeä on pahin myrkky mikä ihmisessä virtaa; häpeä ja masennus!!

Aresteesi kiipeää ylös hornankättä
hornankädet koristaa kipein riimuin, kuin ruusuin
holvaa uusiin liekkeihin, vetää viereen
tähtiä kymmenen, salpaa sammaleella sisustaan 
punaisen sänkeän sykkeen 

Kumpukaaren alla sydän lietsoten
tuo puoleensa tusinoittain leisia, siivekkäitä,
lintujen pienempiä sukulaisia, tahtoen
tietää miltä rummuntaika tuntuu kun makaa 
elonsävelen kankaisessa piirissä

varasta tämä aika tähdeltä, pyytää
vuosituhansien ääni lunten alta, lähimetsän
kurkkutaite säkenöi sinen kivelle
tusinan kukkain kangasta, kaiken kankaan
alle kuolleet maataan, kasvoiset

Merkurios talvinen täyttää järvet,
keskeisellä kämmenellä kaataa rinnasta
kuin puukolla avatusta onkalosta
hämärän keskuuteen sielun punokset
kullan kärsien kohduttomasta.

Nieltynä vahvan juomasta uneksii
ja vahvero kasvaa kämmenille täyteen
sieltä käenkuoresta kiiltävä käärme
kiipeää maistamaan kirpeällä kielellä 
korvanlehden alta aamunkoittoa

Näyt tulvivat kohti vuosituhatta, 
ratsastaen auringon omin kultavihmoin 
jokeen täyttämään mustaa 
mielenvirtaa, mielen vierelle antavat sielun
säälien teräkseen jäänyttä säiettä

Yhäinen Väinö huiluu.

Tirintii, hän on ventioinen.

           Veellä suurella taas
            siinä verkkonsa,
            vei verkkons siihen
            timiks kaivaltoi.

Säär säilähti Väinö,
         mihken korut on.
         Säntiöisen valoiks,
         katso, taivaalte.

Taivaltaa vääristyn Väinö.
Silmun kohkat hornii,
         Väinö huiluu yhäinen.

Miten hienoa ja liikuttavaa oli tänään nähdä aurinko saunan kuistilta, metsän peittämänä ja metsän paljastamana. Auringonvalo muuttumassa metsän valoksi oksien koskettaessa ja jakaessa sitä uusiksi muodoiksi. Ajattelin surullisesti sitä, miten vähän tällaiseen jätämme enää aikaa, miten kaikki tuntuvat kiiruhtavan kohti omaa kohtaloaan. Miten minun elämälläni ei tunnu suurtakaan virkaa sellaisessa määrätietoisuudessa ja tavoitteellisuudessa, kuinka itseyteni vain on olemassa sellaisenaan ilman hintaa tai muita määrittäviä suhteita..

Painoin kasvot puuta vasten ja nielin kyyneliä.

Ajattelin monia asioita. Eniten ajattelin sitä, että nyt kun kaikki tahtovat joko hulluina tuhoutua tai hulluina elää, niin minä tahdon antaa jotakin, mitä jää sen jälkeen.

Ajattelin sitä, miten meidän pitäisi ihmiskuntana tai edes yksilöinä pystyä ymmärtämään oma kuolevaisuutemme siinä, että antaisimme muulle elämälle mahdollisuuden jatkua; että emme me ole tällä planeetalla lopulta toisia enempää kotonamme. Käyttäydymme täällä vain niin pirun huonosti, ollaksemme tämän mestan huolehtijoita.

Vakava miete: Jos ihmiskunta kuolee, niin pitääkö meidän jättää jälkeen pelkkä roskakasa? Miksi me haluamme ajatella, että elämän pitäisi jatkua vain meille? Eikö juuri tuo selviytymisen tarpeemme ja pyrkimyksemme jatkamaan omaa olemassaoloamme tuota suurinta tuskaa maailmaan? Miksi emme osaa suhtautua rauhallisesti siihen, että elämällä on rajat, ja ne rajat ovat kaikki mitä meillä on? Tämä planeetta, ei mitään muuta...

Jorge Luis Borges sanoi jossain haastattelussa niin, että ihmiskunta on vähän kuin joku tappava virus, jota ei tulisi päästää leviämään toisten elämänmuotojen keskuuteen. Se on julma ajatus. Se on julman hyvä ajatus tässä vaiheessa.

Mutta, sellaisten hetkien jälkeen en tunne julmuutta ihmisyyttä tai ihmiskuntaa kohtaan, lähinnä vain surumielistä haikeutta enää.

En tiedä mitä tehdä tämän tai minkään asian eteen. Olen kenties kuitenkin lopulta vailla toivoa paremmasta, tyhjän päällä. Voimat käyvät vähiin. Siltikin jatkan tätä kirjoittamista, koska se on lopulta sitä mitä suurimmin ja ehjimmin olen. En minä välitä siitä, että kyse olisi minun eloonjäämisestäni. Kaikki ihmiset ympärilläni tietävät kyllä mitä tehdä, kaikki tuntuvat elävän niin määrätietoisesti, lakkaamatta. Minä en halua elää niin, minä haluan jättää jälkeen vain satuja ja sirpaleita.

Se on niin helvetin naurettavaa; elämän yksinäisyys. Miksi pirussa meidän tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä siinä vaiheessa, kun ymmärrämme että kaikki metsä, kaikki valo, kaikki pienin näkymätönkin *tuntee* asioita ja on tuntemista? Ei siitä tarvitse tehdä mitään henkeä tai tuonpuoleista: ELÄMÄ ON PERKELE TUNNETTA!

Särkyysi kävin, siven,
väliöinen käsin,
                     sin
                sin
                     sin
                    soin

pimeästäs saan ja
siivin voin, voin
                     soin
pimeästäsäsi no s  i n n
                      s o i n
                            s i nsoivennan käden
siiven sadain, sadain
            sadan 
                     s inn s inn s inn
lentoiksi käteensin sinsadan
       sinkäteehisin sin sin sin
                          sadoin
                                doi
                                  oi
                                    oin
             olivoiolen lintuven veen
                                       uuven
                            uuteenme vieni vien

Jotain puoli vuotta sitten näin Youtubesta videon, jossa Koko-gorilla viittoili sitä, miten maapallosta pitäisi huolehtia. Itselleni jo ensimmäisellä katsomiskerralla kyseinen video vaikutti lähinnä surulliselta, koska siitä niin läpikotaisin paljastui kyvyttömyytemme katsoa asioita itsenään.

Tuo kyvyttömyytemme yhdistettynä teknologian proteeseihin on aikamme kriisi, ehkä sen ydin.

Vähitellen kaiken järkemme voimalla kun olemme kasvaneet tietoisiksi siitä, mitä olemme, ja samalla tulleet tietoisiksi siitä missä olemme. Nämä paljastukset ovat valitettavasti olleet kaikkea muuta kuin mitä järkeilimme: Meidän järkemme puhuu meistä olemisen valtiaina, jumalan sijaisina, mutta sen järjen myötä meille paljastuu maailma, jossa olemme vain yksi eliölaji toisten keskuudessa, olemassaolossa jossa ei ole taattua oikeutta, vaan pelkkä hyöky järjetöntä mutta affektiivista materiaa.

Siispä hyödynnämme tuota teknologiaa entistä suuremmissa määrin lähtökohtiamme vastaan, ja mitä enemmän niin teemme, niin sitä voimallisemmin sen hirveys meille paljastuu. Kaiken kontrollin vastahyökynä silmille roiskahtaa samaa vanhaa; Verta, ulostetta, mutaa ja hämärää.

Emme voi ohjelmoida Kokoa enää uudestaan, vaikka senkin varmaan haluaisimme tehdä, mutta kontrollintarpeemme yhdistettynä teknologiaan saa meidät muokkaamaan sitä mitä voimme kokea, useimmiten visuaalisuuttamme; Romantiikan hengessä teemme taiteella sitä, mitä luonnon pitäisi olla.

Visualisoimme totuuden silmiemme eteen, sillä tavoin yritämme päästä yksi yhteen sen kanssa mitä emme koskaan voi todella koskettaa, eli elämää itseään.

On jotenkin ironista, että se mikä Kokoa vaivaa, on siinä millä viesti esitetään; Se on meidän kontrollintarpeemme, halumme vääntää luonto juuri sellaiseksi kuin mitä ihminen visioi. Sillä teemme Kokostakin selkeästi kommunikoivan entiteetin, ihmisellistämme hänet, sen sijasta että katsoisimme eläintä, jonka ilmaisu takeltelee, haparoi, on itsessään ilmaisunakin kiisteltävää. Me emme halua hyväksyä Kokoa vaan hänen on tultava toiseudestaan meidän alueellemme. Se on asenne, joka kerta kerran jälkeen riistää luonnosta kaiken, niin pitkään kuin sillä ei ole nimeä.

Niin pitkään kuin se ei suostu pelaamaan meidän peliämme, me olemme oikeutettuja hävittämään ja riistämään maailmaa, josta tuolla riistolla tulee ehkä vähitellen hautamme.

Mutta ilman ihmistä maailma ei välitä. Ilman kontrollintarpeeseemme sulautunutta ja kätkeytynyttä empatiaa emme olisi kai ihmisiä lainkaan. Vai onko niin, että luonnon keskuuteen myös piiloutunut oma empatiansa, oma halunsa puhua ilman sanoja, viestiä ilman nimiä, ideaaleja, ajatuksia?

Kenties luonnon ytimessä, siis sen pinnalla, pinnoilla, on aistittavissa se mitä elämä on....

Olen edelleen arka omien ajatusteni suhteen siinä, miten nopeasti assosioin ja miten saan nuo assosiaatiot purettua paperille. Voin selittää tuon kaiken rationaalisesti itselleni siinä, että se on vain sitä mitä olen; että se on osa identiteettiäni tai ehkä aivokemiaani, mutta kuitenkin Minua, jota en voi vastustaa tai muuttaa.

Pohdin tuota narratiivia, joka määrittää usein paljon käytöstäni. Siinä on jotakin purkamatonta ja ajattelematonta, vielä jotakin mitä en ole täysin asettanut itselleni päivänvaloon.

Enhän kuitenkaan enää varsinaisesti usko ihmisen identiteetin muuttumattomuuten totaalisti: Että olisi olemassa kokonaisuus, joka säilyy aina samankaltaisena. Identiteettikokemukseni on nykyään hyvin kerroksellinen; 

Siinä on ydin jonka päälle kertyy asioita, ja ne pintakuviot, mannerlaatat ja hieroglyfit kyllä vääntyilevät ja kääntyilevät, mutta itseys silti säilyy. Tämä ainakin äkkiseltään voisi päteä vähän kaikkeen; että jopa pienet hiukkasetkin ovat yksin olemassaolossa, ja että suuret megakorporaatiotkin muodostavat entiteettejä, joilla on oma olemassaolonsa ja 'tunnetasonsa', vaikkei ehkä ihmisellistä tietoisuutta. Lienen tässä ajattelussani aika lähellä Whiteheadin edustamaa prosessifilosofiaa, vaikken olekaan miehen kirjoja itse lukenut missään vaiheessa vilkaisua enempää.

Mutta mistä lähdinkään liikkeelle tässä tekstissä? Päämääränäni oli kai purkaa omia tavoitteitani, tätä tilaani ja mahdollista tulevaisuutta, sillä se on muodostunut itselleni hyvin tärkeäksi kysymykseksi viime vuosina. Ehkä siksi, että se on tärkeä kysymys niin monella mittakaavalla. En voi olla ajattelematta aiemman toteamisen pohjalta, että ihmiskunta entiteettinä on nyt jonkinlaisen aran kysymystelyn äärellä, että hyvin monella tasolla yritämme organismeina selvitä sen ajatuksen kanssa, että onko meillä tulevaisuutta ja millainen se voisi olla... 

Minä en näissä vaiheissa ainakaan suoraan pyri tällä tekstilläni kommunikaatioon. Se kyllä puhuu, kuten kaikki teksti, aina jollekin tai johonkin, ei koskaan ilmestyessään ole vain tyhjää. En vain enää koe, että minulla olisi suoranaisesti jotakin Minällistä tai Sinällistä paikkaa tarkkana viivastona, johon värejäni maalaan. Tämä kaikki on ehkä enemmän vain intuitioon turvaamista, puhetta sinänsä, ajatuksia sinänsä, ilman tarkkoja vaikutteita ja päämääriä. Se on kokemista joka häilyy epätietoisuudessa, pelossa, ihastuksessa, ihmisen tavalla jotakin ei-ihmisellistä yrittäen.

Sillä ei-ihmisellisyys tuntuu itselleni myös merkittävältä asialta, jota käsitellä. Ehkä asia onkin niin, että nyt kun kaikki identiteetilliset asiat sulavat pois, kun ihmisen identiteetti kiihtyvällä tahdilla romahduttaa itseään kapitalistisessa materiaalispsyykkisessä sulatus-uunissaan, niin siitä massasta syntyy kokemista joka kykenee, edes jotenkin, selviämään todellisuudessa jossa identiteetillisyys on vain yksi häivähdys.

Itse tämän tekstimassan äärellä ollessani tunnen lähinnä vain jonkinlaista tyyneyttä. Siinä on jotakin hyvin merellistä, ainakin se on itselleni hyvin kehollisesti monipuolista. Se on tuntemista; Pystyn näiden rivien äärellä kokemaan uskomattomia vivahduksia siitä kaikesta, jota minussa on. Tunne ryöppyää sanaksi sanan hiekkaan, juuri tähän. Joku, taisi olla Foucault, sanoi että ihminen on kuin kasvot hiekassa, jotka valtava meren aalto pyyhkii lopulta pois... 

Mutta voisiko olla niin, että sanan hiekasta muodostuvat uudet kasvot?

Myöhemmin enemmän.

Manninen / Olson - ajatussikermiä.

Olen viime aikoina lukenut rinnakkain Charles Olsonin massiivista Maximus Poemsia ja Teemu Mannisen viiden vuoden takaista Futurama-runokokoelmaa.

Näissä kahdessa teoksessa on suuria yhtäläisyyksiä kuin myös eroavaisuuksia, jotka eivät välttämättä ole kuitenkaan ilmeisiä.

Itseäni näissä kahdessa teoksessa on viimeaikoina kiinnostanut niiden edustama asennemaailma, ja se, mitä nuo asennemaailmat kertovat omasta ajastaan.

Tyylillisesti voitaisiin sanoa, että Olsonin teksti on vähän kuin Mannisen alkujuuri: Maximusta voitaisiin pitää post-modernin runouden perustavimpina teoksina, olihan Olson itseasiassa postmoderni-termin kehittäjä.

Näissä teoksissa on 40 vuoden aikaeron lisäksi myös toki kulttuurillinen ero; Olson teki työnsä Amerikassa 50-60-luvuilla, ja Manninen kirjoittaa 2000-luvun Suomessa. Erikoista on kuitenkin se, että Manninen tuntuu enemmän nykyajan Amerikalta kuin paikalliselta Suomelta. Olson taasen tuntuu erikoisella tapaa hyvin paikalliselta, vaikka käsittelee paikallisuutta hyvin laajalla ajallisella ja tilallisellakin spektrillä.

Tiivistäen voitaisiin sanoa, että Manninen kulkee kaikkialla ja ei-missään, ja Olson kulkee kaikkialla ja juuri tässä.

Tästä pääsen lähemmäs mainitsemaani asenteellista ja maailmankatsomuksellista eroavaisuutta: Siinä missä Olsonin runoissa tuntuu identiteetti, joka ei epäröi sanojensa kanssa (tai ei epäröi epäröidä), niin Mannisen kieli on skitsofreenisuuteen saakka sirpaleista ja merkityksiltään hyvin häilyvää.

Tätä ei tule kuitenkaan ottaa suoranaisesti laadullisena ilmauksena: Manninen on taitava runoilija, joka herättää tekstillään paljon ajatuksia, kun häntä vain osaa lukea oikein.

Lienen tässä asiassa jossain määrin elitisti; Runoutta pitää osata lukea, eivätkä siihen kaikki kykene. En kuulu siihen koulukuntaan, jossa asiat pitää tehdä helpoksi jokaiselle: Se on aikalailla vaan oikotie Salattuihin Elämiin ja Harlekiini-kirjallisuuteen.

Mutta: Manninen sekä Olson käsittelevät molemmat teoksissaan ihmisen identiteettiä ja olemassaoloa, sekä paikkaa maailmassa. Siinä missä Olson tuntuu kykenevän edelleen uskomaan siihen, että se paikka on löydettävissä, niin Mannisen tekstin ytimessä pilkottaa pitkälti tyhjyys, tai tyhjyydellä leikkivä olento.

Pystyn arvostamaan molempia sinänsä; Kielen merkitys ihmisen olemisessa on olennaisessa asemassa ja Manninen on nähdäkseni pyrkinyt esittämään tätä potentiaalia kaikessa rikkaudessaan, tuomaan toivoa ja lohtua maailmaan, jossa toivoa ja lohtua on hyvin vähän saatavilla.

Valitettavasti Futurama päättyy säkeisiin, joita voitaisiin pitää yhtä lohdullisina kuin selkääntaputusta henkilölle, joka on menettänyt perheensä autokolarissa. Se on obsessoitunut siinä määrin maailman kaaoksesta, ettei se kokonaisuutena tunnu voimaannuttavalta. Sen keskusta on purkauma nihilististä kaaosta, jonka väleistä aavemaisesti pilkottavat juonteet elämästä, joka olisi sellaisenaan kaunis.

Tätäkään ei voida suoraan pitää vain Mannisen 'virheenä' tai puutteena, vaan asiaa pitäisi katsella laajemmin:

Emmekö me ihmisinä lähes jokainen ole tässä vaiheessa taipuvaisia ajattelemaan maailmaa juuri sekasortona? Eikö lähes kaikki lohtumme ole tällä hetkellä pientä, jotenkin itseensä käpertyvää ja surullista?

Voisiko se asia olla toisin? Ja jos voisi, niin miten? Millainen elämä voisi johdattaa meitä uusiin sanoihin, ja mitkä sanat voisivat johdattaa meitä uuteen elämään?

Ajattelen näitä teoksia lukiessani, että Futuraman identiteetin on joko suunnattava takaisin Maximus-maailmaan tai sitten tuhouduttava, siinä määrin kuin identiteetti nyt edes voi tuhoutua. Oikeastaan nykyhetki on jatkuvaa identiteetin kuolemaa ja uudelleensyntymää; ihmisen subjektin kriisiä. Mutta voiko siitä kierteestä päästä pois? Arvelen, että ainakin Olsonin suunnalla on jotain osviittaa siitä mahdollisuudesta.

Ajattelen, että ehkä runoudella voisi olla vielä mahdollista harhailla Olsonin suuntaan ja löytää jonkinlaista vakautta ja merkitystä maailmassa olemisesta. Ehkä näin käy, jos ihmiset kykenevät elämään erilaisella tavalla, kykenevät itse harhailemaan takaisin maailmaan.

Ei ole suurempaa toivoa kuin tämä itsemme

joka jatkuvasti etsii ulospääsyä,

etsii sitä toisesta jonka silmät ovat kuin ovet

kallonreiät, kylmän vaaleat pinnat
ja mustuus, hyinen portaali
jonka sisustassa ei olisi mitään

luodinreikä, virtaavaa verta,
ja me toivomme että se olisi joki johon kerran
kaikki muut joet virtasivat,
että se olisi isä, isä, isien isä

Ilman toista puoltaan, onko se mitään?

Olemmeko me elämän toinen puoli,
se joka tuntee aivan kaiken,
sitä varten jossa on vain
häivähdyksiä kokemuksesta?

Jos emme ole keskusta, olemmeko
edes todellisen tanssikumppani,
vai pelkkä onttouden kattava syli?

Miksi me tahdomme tätä pimeyttä itseemme?
Miksi hukutamme sen, joka kaipaa suojelusta?

Kuljemme pitkät matkat lävitse talven vaikeuden,
vain vajottaaksemme lasten kasvot punaiseen virtaan
Aivan kuin yksin kädellä haparoimme peittoa ylle,
ja saamme koko avaruuden päällemme.

Ajatella, että meissä nukkuisivat sittenkin tähdet.
Eikä ole suurempaa toivoa kuin tämä itsemme.

Minun elämäni ylittää jokaisen suunnan, menettämättä itseään.

Juon silti kahvia tässä kohdassa,
tässä pisteessä,

loukkaamatta sillä eleellä jumalia,

Jumalat virtaavat kehossani kuin astiassa,
ja nauttivat minun hymylläni siitä, etten jouda.

Jos minun on jotakin pitänyt opetella, niin:

1) Ärsyyntymään jokaisesta todellisesta rytmistä pois

2) Ottamaan askeleet virheiksi tanssimalla

3) Minun puolestani saisin usein kuolla pois,
    mutta jokin nykiminen, jokin alastoman kaltainen
    tarve vaalii elämää enemmän,

4) enkä suostu siten päätymään
täydellisemmin
täydellisempään maailmaan