Ei ole suurempaa toivoa kuin tämä itsemme

joka jatkuvasti etsii ulospääsyä,

etsii sitä toisesta jonka silmät ovat kuin ovet

kallonreiät, kylmän vaaleat pinnat
ja mustuus, hyinen portaali
jonka sisustassa ei olisi mitään

luodinreikä, virtaavaa verta,
ja me toivomme että se olisi joki johon kerran
kaikki muut joet virtasivat,
että se olisi isä, isä, isien isä

Ilman toista puoltaan, onko se mitään?

Olemmeko me elämän toinen puoli,
se joka tuntee aivan kaiken,
sitä varten jossa on vain
häivähdyksiä kokemuksesta?

Jos emme ole keskusta, olemmeko
edes todellisen tanssikumppani,
vai pelkkä onttouden kattava syli?

Miksi me tahdomme tätä pimeyttä itseemme?
Miksi hukutamme sen, joka kaipaa suojelusta?

Kuljemme pitkät matkat lävitse talven vaikeuden,
vain vajottaaksemme lasten kasvot punaiseen virtaan
Aivan kuin yksin kädellä haparoimme peittoa ylle,
ja saamme koko avaruuden päällemme.

Ajatella, että meissä nukkuisivat sittenkin tähdet.
Eikä ole suurempaa toivoa kuin tämä itsemme.