Maailmaa nähneenä ihminen näyttää
hetken hyvältä, jätetään hänet siihen,
annetaan hänen olla
Siinä makaa ruumis, tien vierellä, ääriviivat; linnut,
viivat kerroksittain, hyönteisetkin
taivaltavat ne, valkeat luut,
suut käyvät yhtä tietä pitkin
tästä nähden aurinko sanoo:
nyt litisten lähtee lihakeho kiertoon
Mikä se olikaan, nyt luinen,
joka hetken mäti,
ei tuon nimeä arvaa
ilman läpivaloa kallon koostumuksesta,
Pelokkaimpien on kätkettävä kasvonsa,
mutta lopulta linnun nokka arpomatta
tonkii niiden pimeimpiäkin onkaloita
ja madon keho tietää kaiken
mihin filosofia lakkaa
Miten outoa onkaan ottaa
itsekseen ajatus sielusta
eihän se näy valopaperilla
ilman suurempaa päättelyä
voi vain todeta:
itse sielu on, josta juuri poistuu
reikä äkkiä aukeaa johonkin päähän:
mustanrehevä haukotus
aukko jonka kautta veri nauraa
miten paljon on näitä kuluneita lukkoja
kuvia, jotka turvaan pysäyttävät tajunnan,
kun katsoo kallon kasvoihin
hymyn irvokkuus paljastuu siinä paremmin,
koko ikänsä ihminen käyttääkin
hymyillen, hymy vain kietoutuu viittoihin
käsillä tehtyihin
eleisiin
Kuka ne näkee, etenkin tästä
kun auto ajaa ohitse. Musta volkswagen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti