Kahdelta yöllä, iltapäivällä,
ihmettelin kuka olin, olin ollut:

minussa käsittyivät monet asiat
             ilmeisen jumalaiset faktat
                           siitä, etten näe oman kehoni koostumusta,

              jos jokin on ihmeellistä ja järjen voittavaa
                   niin tämä hämärä jota ainekaan ei tavoita

           Väittävät sitä kaiken pohjaksi,
                           olkoon sitten järjenkin taivas

           Sillä jos jostakin saa hyvän maailman
                                niin obsidiaanin kylmyydestä
                                noeksi lohkoontuneesta tulesta ...

            Sama hiillos kytee aurinkonakin,
                      se ei voi sammua itseensä, vaan pelkästään hehkuu
                              jonkun toisen kauan sitten sammuneen jäänteinä ...

            Mitä tarkoittaa kuolema valolle?
                     Eikö sekin vain himmene, häily,
                                        heittäydy varjokseen,

                     eikö olemassaolevan risteys lopulta
                            taivu kahden kirkkauden väliltä
                                        hämärään?
 
            Jos voisin upottaa käteni auringon pohjaan saakka,
                                         saisin sieltäkin vain uuden yön,
                                         yllään partikkeleita ja runoutta,
                                         muuta, en koskaan ...

                                         Tosi on sitä mikä väistämättä hehkuu pimeään.