Joskus toivon olevani eräs toinen, joku muu,

sellainen ihminen joka on avoin ovi avoimessa huoneessa
 eikä minun tarvitsisi enää piirtää totuutta tyhjään tilaan,
 että huoneen seinät olisivat aukeat puolet elämästä
ja jokin aalto jättäisi sijan piirtää itsensä sen hiekkaan,

minun nimelläni olisi oikea valo mukanaan, se yltäisi
 olemaan kuusenlatvassa tähti, se ei tarvitsisi
 koko avaruutta vaan sijan jossa loistaa,
ja toiset lapset ymmärtäisivät mitä nimeni tarkoittaa

sen verran minä antaisin itsestäni
 ja jos jokin muu, ehkä suurempi,
 antaisi minun lähteä, niin minä
myös hetki kerrallaan lähtisin ...

olisin niin eräs toinen, vain joku muu.

Aina on talvi täällä, vaikka olisi kesä.
 Siltä se tuntuu bussissa kahdelta,
Kun sois Chris Rea radiossa. Entä jos
helvetti onkin tien päällä, eikä tie itse?

Katso nyt noita paksuja takkeja,
 noita sieluja. Summittaisesti pistetyt
päälle jostakin taivaan lakeudesta,
 laskostetut kipeän lailla viattomiksi,

ylpeinä alastomillakin kaulukset pystyssä
 pysyvät, ihot kiiltävät, panssareina
lihasten aito kepeys kylmyydeksi luotu,
ja ajatukset tyvestä tyhjyyteen typertyvät,

miksi aina lapset kirmaavat ulos eivätkä katso
miten joskus vielä on vaikea katsella heitä ...

mutta hetken surun ei kuulu kuulua.

Olen väsynyt tähän vähään elämiseen,
kaipaan yltäkylläyttä joka ei olisi kaupunki,

kirjojen ikkunoista näkyvät pitkät rivit
pimeitä ihmisiä,

 eivätkö he osaakaan enää kantaa valoa,

ja miksi me emme enää asu kodissamme
vaan kuljemme kaikkialta sinne, pois?

Musta ehtii muuttua.

Musta lumous, poispyyhkiytyvä talvi.
 Sillä on monta nimeä,
yksitellen ne häviävät väreinä pois.

Takana on vielä tilaa, kasvoja.

Nekin asetetaan omilleen,
ajan myötä omat kaiken
muodostavat kukkaniityn.

Minun kädestäni jää sinuun
sinun käteesi painauma, hyvä
on, sanot että se on kukka,
minä tunnen aina vain enemmän.

Muutamia asioita ehtii tapahtua
josko ne olisivat kauniita. Kesä.
Sitten talvi tulee junalla,
voi miten sinä oletkaan sievä.

Siinä on pitkä aika odottaa asemaa,
matkustaessaan hiljaa.
Kevään tullen tarvitsee jo luvan elää.

Minä tarvitsen sinua aina, niin se sanoo.
On sillä joki edessään, pitkä matka taas.
Ja vanhus istuu joella. Onkii.

Te, jotka kiiruhdatte kaduillanne
kohti jotakin kyseenalaista lumousta
tietäisitte vain miten paljon kiimaa ...nne
elämänverta olen jo tuhlannut ...sta

te jotka kaduilla kiiruhdatte kohti 
jotakin kyseenalaista lumousta,
jos tuhlaamani kiiman tietäisitte, 
kaiken menetetyn elämänveren

T. Käännös ...

Te jotka kaduillanne kiiruhdatte ohitse
jonnekin arveluttavaan maistamaanne taikaan,
tietäisitte vain kuinka paljon kiimaa,
elämänverta olenkaan vuodattanut hukkaan.

Kuinka sankarillista urheutta olen antanut
häivähtäneelle varjolle, kahinalle...
Kuinka usein sydämeni on syttynyt uudelleen
käyttääksen vain ruutinsa turhaan.

Voi, näitä yössä kiitäviä junia,
lähtemässä viemään asemiensa unelmia...
Siltikin tiedän ettet ehkä koskaan vastaa
--jos sen kuulisit-- kaikkeen kutsumiseen.

Miksi sanani ovat niin vahvoja, teräviä
verraten savukkeen pysyvään kytemiseen.
Niin paljon uhkaavaa tummaa, hämärää
on tässä vaaleahiuksisessa päässä, harteillani.

Keltaisen kesantoniityn ohitse virta, siinä
yhä liikkuu edellisen vuoden kuiva ruoko.
Äänet liitävät ihanasti halki harmauden,
lämpimän lannan tuoksu häivähtää.

Pajunkissat keinuvat tuulessa tyyninä.
Uneliaasti sotilas laulaa suruaan.
Yksi kohta niitystä liikkuu mennen tullen,
Lapsen siluetti seisoo hellänä, sulosointu.

Siinä ovat koivut, musta okapensas,
muodot jotka katoavat savuksi liueten.
Kirkkaana yksi vihreä kukkii, toinen mätänee,
konnat uneksuvat varhaiskorsien keskellä.

Rakastan sinua todella, pyykinpesijättäreni,
Yhä tulva kantaa taivaan kultaista taakkaa.
Pieni kala välähtää ohitse, hiipuu;
vahaisa ilme virtaamassa pitkin leppiä.

Puutarhoissa kellot vajoavat pitkään hiljaisuuteen,
Pieni lintu laulaa kuin mieletön.
Vehnän pehmeys kohoaa hiljaa, ekstaasiin, yhä
mehiläisten kerätessä vakavina, kuuliaisesti.

Tule rakkaani nyt, väsyneen työläisen luo!
Tähän mökkiin kalseanlämmin valo laskeutuu.
Metsä virtaa läpi illan karkeankelmeänä
ja toisinaan kukkien nuput rätisevat, onnelliset.


Mutta kuinka kaikki syntyvä näyttääkään sairaalta!
Kuumeinen tuulahdus ympäröi pienen kylän.
Silti oksilta pehmeä henki kutsuu
ja avaa mielen laajaksi ja valppaaksi.

Kukkiva purkaus noroontuu pois tasaisesti
ja syntymätön ylläpitää oman leponsa.
Rakastavaiset kukkivat myös kohti omia tähtiään
ja henkensä virtaa suloisemmin halki yön.

Niin kivuliaan hyvää ja totta, on se mikä elää;
   ja hiljaa vanha kivi koskettaa sinua:
Todella! Tulen aina olemaan kanssasi.
Voi suuta! Joka vapisee läpi valkean pajupuun.

Kuunnella naapuri pistämässä ovea kiinni.
 Ihminen, ei kukaan toinen.

Se viivähtää hetken verran silti, ajatus ihmisestä.

Että hän askeltaa huoneessaan,
pistää oven kiinni,
käynnistää tietokoneen, sulkee silmänsä,
 istuu hiljalleen omassa päässään,
ei minun huoneessani vaan omassaan.

Ajattelen häntä, ehkä surullista
 jotakuta vain,
josta minulla ei ole suurtakaan tietoa,
vain näitä jatkuvia aistielämyksiä.

Aistimus on kaunista,
vaikka sen tuottaisikin hyvin yksinäinen ihminen,
 ja etenkin yksinäisin kaikista, maailma,
paikka jolle emme anna suurtakaan merkitystä,

Kuljemme näin, sisäänpäin,
toistuvista kesäkuista, lakkaavista talvista,
palaavista syksyistä,
uudelleen meihin yrittävistä keväistä.

Kun juoksen puusiltaa, jokin sillassa
pysäyttää;
se taitaa olla valo, jota puu koskettaa.

Jään sillan kohtaan seisomaan, katson
alaspäin, siellä on pimeämpi kohta, mutta
sillekin valo sanoo hyvää yötä, välkehtii.

Valo välkkyy virtaa, kulkee kuten kaikki
muutkin, ihan samoin silläkin on nimensä,
me emme vain tiedä sitä, mutta osaammeko
kuunnella; sir sir, lor lor, saa saa,

jos kuuntelee näin, tietää kai miten lapsi laulaa?

Mutta miksi lapsi oppii pelkäämään laulua?

Ehkä kulkiessaan syvemmäs elämään, kulkee luolaan,
josta emme osaa enää ottaa kädestään kiinni.
Sitten laulukin häviää. Laulu, mutta jäävät kai pisarat
luolan kimmeltäville seinämille.

Ehkä pitää osata kuunnella. Ehkä, ehkä
sinäkään et ole vielä
minua vanhempi, meitä ketään vanhempi,

vanhuus on sitä ettei enää jää sillalle,
vaan kiipeää siltä pois, tyhjyyteen,

Siellä odottavat kaikki, se on varmaa.

Siellä on jo kaikki, siis miksi emme
hetken aikaa kuuntele tässä, sillalla,
miksi emme hetken aikaa toivoisi
että lapsi yhä tietää, matkaansa ...

Unessa, isäni seuraa
minua, juopuneena
sopertaa;  "minun oli
ikä, ikä..."

Herätessäni, mietin untani,
miten isääni ei ole siellä selvänä
koskaan, aina on poissa, huutaa,
häilyy, sanaakaan sanomatta

Miksi minulla on isä
jota unessani juoksen
paeten, kotipihaa,
hämärässä maantielle,

tiedän isän tulevan jäljessäni.

Aina minä herään.

Pullonpohjalasit nenällä ja labratakki päällä runoileva partamies aloittaa: 

Hyvät naiset ja herrat,

Että ja koska yritämme kertoa toisillemme olevamme ihmisiä, ei meistä useinkaan jää monta aavistusta jäljelle siihen mitä ovat monet toiset, joiden ihmisyys on kovin rajattua. Että he ovat lehtisyyttä tai kivisyyttä enemmän kuin mitä ihminen osaa tietää.

Miten ihmisen tiedollisuus voisi siis rajautumisessaan ulottua kiviseen puheeseen? Tuskin mitenkään, episteeminen pimeys on totaalia, sen digitaalinen nolla vain on nolla ylivoimaisen tarkasti piirrettynä, samalla kun taiteen analoginen nolla kaartuu pehmeän pumpulisesti yhteyteen ykkösen kanssa.

Jollakin tavalla voimme aina vain kaartaa ykkösestä nollaan, siis muuntaa noiden symbolien merkitystä muuntamalla niiden välisiä tiloja.

Analoginen pohdinta, luovuus, siis kykenee tuollaiseen elohopealliseen liikkeeseen?

"Palturia, haihattelua, typeryyttä."; kuuluu vastaus tyhjästä salista.

Antakaa minulle anteeksi, mutta kyllä analogia, siis vertauksellisempi ymmärrys lienee ainakin keino puhua paremmin siitä, mikä tuhoutuu, jos tuhoutuminen on maailmanlaajuisena prosessina käynnissä. Pessimismiin ja kyynisyyteen vaipuminen on ainakin kohtuullisen turhaa ja väsyttävää. Jos me voimme vain janota, jos olemme suorastaan kohtalonomaisesti pakotettuja janoamaan omaa tuhoamme, niin miksi emme siis suuntaudu sitä kohtaan olemassaolomme täysinäisissä väreissä?

Miksi emme sukella analogian mereen kaikella teknologisen upealla älyllämme? Miksi emme uppoudu digikuvillamme syvänsinisen meren hämärään?

Laineet liplattavat tyhjinä tämän keskeneräisen esseen rannoilla.

Yllättäen, tässä mielessä kaikella luovalla työllä on paljon opittavaa kapitalistisen elämäntavan värikukkeudelta. (Syvä huokaus) Voidaan kai ajatella, että tässä vaiheessa on luovutettu peli aivan liian helpolla; että ollaan annettu markettimaailman itää liian pitkään yksittäisillä siemenillä, ja tulokseksi on tullut loputtomia värejä, kyllä, mutta kasvu on silti kitukasvuista. En puhu tässä kapitalistisen elämäntavan kiihdyttämisen puolesta, vaan kapitalismin räjäyttämisestä sisältäpäin, sen subvertointia...

Sitä, että luontoutetaan markkinat, eikä markkinoida luontoa.

(pahastunutta kohinaa)

 "Sinä puhut vain tautologioita, buu!"

Tomaatteja väistellen, puhuja horjuu lavalla.

Missä on kiihdyttämisen ja subvertoinnin ero? Onko narri vain hyödyllinen narri? Mitä muuta esim. Zizek tekee? Onko vitsikkyys sittenkin ihmisen paras ominaisuus, jotakin mitä luonto vain ei voi toisintaa millään muulla eläinlajilla? Kaikki muut eläimet kärsivät ja tappavat, mutta me nauramme kärsiessämme ja tappaessamme.

"Itkemme myös..."
Hiljaa siellä takarivissä! Tämän piti olla valoisaa puhetta, eikä sairaiden mielten panettelua. Ja te, te kaikki, olette sairaita.
 
"Analoginen puhe on jotakin sellaista, joka ymmärtää olevaisessa olevan paljon puhetta, jota ei voi suoraan kääntää. Analoginen puhe ei heitä kukan päälle nollan ja ykkösen tummaa printtipaperia, ei pelkästään, vaan osaa antaa rajojen täyttyä kaikilla väreillä."

"Kyllä, me olemmekin yht'äkkiä lähes yhtä pientä kuin kaikki muukin on aina ollut; että jos asiat ovat täysiä, niin ne ovat täysin rajallisia, eikä mikään muu kuin sateenkaarellinen runous voi niitä kuvantaa."

"Tämä on kesäpäivän kokemukseni, jota en pysty sanomaan tämän kauniimmin tai rumemmin."

Aurinko näkyy ikkunan takana. Aurinko on ikuinen.

On pitkälle mentävä vielä tästäkin,
      kuljettava arpapelin portaat ylös, auringonkorkealle.

      Mitä helvettiä siellä on? KESÄ, huutaa elämä vastaan
               aina huutaa helvettiä kesä,
                         vaikka kuinka kulkisi paljain jaloin pitkospuita,

Olemme oppineet pelkäämään aurinkoa, menen nukkumaan
                                                  mutta en pelkää unta
                              Kaikkia uniaan ei vain tulisi kertoa,
                               minun unessani on monia puita
                              ja ne haluavat olla unen puita, rauhassa

Pelosta emme menehdy seuraavaan heräämiseen,
                              vaan siihen että juuret ovat kietoutuneet
                              liian syvälle maaperään on mentävä pitkälle
                              vielä tästäkin, arvottava askelmat
                              eteensä siitä kohdasta jossa eniten pettää;

Lumivyöryyn hautautuneet kiipeilijät,
                       valkean keskeltä kohoaa
yksi jäinen käsi,
                       se tarvitsee toisen

Sivusta

Maailmaa nähneenä ihminen näyttää
                 hetken hyvältä, jätetään hänet siihen,
                 annetaan hänen olla

Siinä makaa ruumis, tien vierellä, ääriviivat; linnut,
viivat kerroksittain, hyönteisetkin
                                taivaltavat ne, valkeat luut,
                                suut käyvät yhtä tietä pitkin
                                 tästä nähden aurinko sanoo:
                                nyt litisten lähtee lihakeho kiertoon

                            Mikä se olikaan, nyt luinen,
                                     joka hetken mäti,
                            ei tuon nimeä arvaa
                            ilman läpivaloa kallon koostumuksesta,

                    Pelokkaimpien on kätkettävä kasvonsa,
                            mutta lopulta linnun nokka arpomatta
                            tonkii niiden pimeimpiäkin onkaloita
                                      ja madon keho tietää kaiken
                            mihin filosofia lakkaa

                   Miten outoa onkaan ottaa
                     itsekseen ajatus sielusta
                   eihän se näy valopaperilla
                    ilman suurempaa päättelyä
                voi vain todeta:
                   itse sielu on, josta juuri poistuu

                   reikä äkkiä aukeaa johonkin päähän:
                   mustanrehevä haukotus
                   aukko jonka kautta veri nauraa

                   miten paljon on näitä kuluneita lukkoja
                   kuvia, jotka turvaan pysäyttävät tajunnan,

                    kun katsoo kallon kasvoihin                            
                    hymyn irvokkuus paljastuu siinä paremmin,
                   koko ikänsä ihminen käyttääkin
                   hymyillen, hymy vain kietoutuu viittoihin
                                       käsillä tehtyihin
                                       eleisiin                       

                   Kuka ne näkee, etenkin tästä
                   kun auto ajaa ohitse. Musta volkswagen.

Välillä asioilla on nimet, toisinaan ne häviävät. Vähän kuin on ihmisilläkin nimet, niin ne voi laittaa kahteen karamellirasiaan. Kaikissa on vihreitä kuulia, mutta niiden nimet ovat erilaiset. Nimen häviäminen taasen tapahtuu salatusti; se ei jätä sijaa logiikalle. Yksinkertaistaen: Ihmisen järki kadottaa.

Sillä ei ole väliä. "Millä?". Ehdottomuudella ei ole väliä. Ehdottomalla välinpitämättömyydellä? Ehdottomasti.

Muutama vuosi ennen alkua, lähdimme uuteen alkuun. Saavutimme sen sillä hetkellä kun maantieviitta vilahti pään ohitse. Avoautossa istuessa kesäpäivä tuntui uskomattoman kauniilta. Kevätpäivistä oli jäänyt jäljelle vitsi, ja sitä heittelimme puolelta toiselle kuin smaragdipalloon sidottua likaista marmorikuulaa. Tämä nuistikuva on valheellinen, sillä sen pastellisävyt näkee.

Seuraava kuva: Matkaanlähteminen kesti pitkään, olimme yhä siellä; vasta aloittamassa liikkeen kohti kotia. Autossamme, yksi sormi osoittaen ylös. Taivaalla, vaikka lentokoneiden siivet hohtivatkin kirkkaina, olivat silti pysähtyneitä. Ne. "Metallia"; väitit. Että siksi ne olivat. Ja ne olivat, miksi ne siis olisivat olleet pysähdyksissä?

Lentoliput taskussa olimme mekin matkalla maailmassa. Maailmanmatkaajien tummat siluetit samanlaisina puita pitkin. Vilahdellen, säihkyen, elpyen oman omistuksen tarpeesta. Että mekin voisimme jossain vaiheessa astua ulos autosta ja todeta päässeemme... Samoin tapahtuu kaikille muille asioille, ne vain toteavat päässeensä ja hajoavat siihen. Juuret ja ihmisestäkin jää jäljelle tyhjät vaatteet. Jäähän kivestäkin?

Jos kiveltä voisi jotakin pyytää, niin ei kai vastausta vaatteistaan? Jos me haluamme asioiden puhuvan, niin niiden soisi myös kuuluvan. Se olisi oikea sävel, kun se soisi alastomana.

Mennään eteenpäin tästä, alkaa olla kylmä. Alkoi olla. Alkoi olla Ei. Siinä risteyksessä tapahtui jotakin, sitä mikä sai meidät pysähtymään. Liikennevaloja ei ollut maalla, oli vain muistaakseni valkea kuu, tähdille ei edelleenkään sijaintia. Auton ikkunan takana ihme jatkui jatkumistaan, sillä valui pisaroita. Pisarat ovat oikeita asioita, mutta niistäkään ei voi kirjoittaa ennen ihmettä. Meillä oli siis kova kiire sanoa se. Se, mikä se olikaan. "Ihme"; totesit. Että siksi se oli. Ja se oli, miksi se olisi ollut ihme?

Yritän vastata muutamilla säkeillä vielä ennen kuin saavumme, ennen kuin pääsemme päätökseen:

Muutama sana oli sanottava kivestä
    mutta metsään nähdessään
hän ei uskaltanutkaan sanoa mitään,

           Edellinen löytyy kirjoitettuna puuladon seinään. Säilynee varmaan vuosikymmenet.

           Mutta kuka olet lukija?

           Edellistä ei löydy. Se on piilotettuna kaiken
           väleihin
   
           alkaa tuulla

           Edelliseen 
                    ei löydy
                               se 
                  on
                       piilotettuna kaiken

                                          myrskyää
    
          Muatuma snaa oli saatto
                                        n va kiv
          äts mttua
                         meästän nähsse dään
          h
           än ei uskktunatlaaan
                                          sonaa mit
          ,nää
  
           !

           (Aistien koneet tulevat siirtämään sortuneet rakennukset yhteen)     
  
         Ednilleen lytyöy kirttetiojuna pudaluon seääninsänyliee vaamran vuonemmykiset.

           (Lämpimät kädet siirtävät metallihansikkain sanoista suuria rakennelmia)

           Tämä on kaunista.

           Mttua kkua oelt luk00111100 01110000 00111110 01001101 01110101 01100001 01110100 01110101 01101101 01100001 00100000 01110011 01101110 01100001 01100001 00100000 01101111 01101100 01101001 00100000 01110011 01100001 01100001 01110100 01110100 01101111 01101110 01110110 01100001 00100000 01101011 01101001 01110110 00100000 00100110 01100001 01110101 01101101 01101100 00111011 01110100 01110011 01100101 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 01101101 01110100 01110100 01110101 01100001 00100000 01101101 01100101 00100110 01100001 01110101 01101101 01101100 00111011 01110011 01110100 00100110 01100001 01110101 01101101 01101100 00111011 01101110 00100000 01110101 01101101 01101100 00111011 01111001 00100000 01110011 01100101 00101100 00100000 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 00100000 01101111 01101110 00100000 01110000 01101001 01101001 01110100 01110100 01100101 01110100 01101111 01101100 01110101 01101110 01100001 00100000 01101011 01100001 01101001 00100000 01101110 01100101 01101011 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 01110110 00100000 00100110 01100001 01110101 01101101 01101100 00111011 00100000 01101100 00100000 01100101 00100000 01101001 00100000 01101000 00100000 01101001 00100000 01101110 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 00111100 00101111 01101011 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 01110110 00100000 00100110 01100001 01110101 01101101 01101100 00111011 00100000 01101100 00100000 01100101 00100000 01101001 00100000 01101000 00100000 01101001 00100000 01101110 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 01101011 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 01110110 00100000 00100110 01100001 01110101 01101101 01101100 00111011 00100000 01101100 00100000 01100101 00100000 01101001 00100000 01101000 00100000 01101001 00100000 01101110 00111100 00101111 01110000 00111110 00001101 00001010 00001101 00001010 00111100 01110000 00111110 00100000 01110000 00111110Yhtäkkiä se hulmahtaa takaisin,
                                                                  yhtäkkiä se putoaa alas
                                                                  pisara putoaa kone puhuu
                                                                  sanotaan he sanovat että
                                                                  puhuu että se todella                                                                                                puhuu                                                                
                       Kuva ryömii ylitse tämän sanan,                                 musta obsidiaani horjuu lumesta sanasta
                                                                 Vastakkain.
                                                                 Onko se yllä vai alla,
                                                                           mikä horjuu
                                                                           katoaa-nousee?

                                                                   Kuin lapsi osoittaa rannalla veteen:
                                                                 "Katso tuohon, siinähän se on.",
                                                                    Katso häneen, kuvaan:

                               Pieni kivi hohkaa valkeana alla pilvenpiirtäjäntornin.

                                    Se on samoin.
                                    Minun kiveni, sinun tornisi, minun kiveni, tornisi.
                                    Kiveni tornisi kivitornin.
                                    Että kiveni tornisi kivitornisi:
                                    että alku johtaisi toiseen,
                                    alkuun,
                                    että minä tietäisin mistä kohdasta
                                    tämä päättyy
                                   
                                    että sinä osaisit lakata odottamasta
                                    sitä että sinä laskisit kirjan käsistäsi
                                    että olisi yö
                                    "että se olisi?"
                                    että se on
                                               on.
                                    

He always wanted to get to the end of the road. And there he was; at the end. It was dusty, cloaked in black, and made of darkness. Stars up and everywhere and the wind with it's keening way of telling... It was beautiful, for him at least. When you get to end, your end of the road, you might as well respect it. He did.

He admired it, to be exact. There's a difference between admiration and respect, and for him, the difference was massive.

The difference had grown from the steps he'd taken in life, every single one he'd tread in this dusty plane, every single night he'd breathed in and out at the bottom of a ditch, with eyes closed and not looking at anything.

Every single period of replenishment; the sensation of waking up to the tiny green patch of grass on the ground, or the sun striking across the plains ahead of him. It was replenishment, it was the full circle being grown out in front of him. The difference between nothing at all and full presence. Each step, each breath.

And yet, now he was at the end of his circle. Now he was standing at the edge, instead of moving inside the line. He was looking into perfect balance. He couldn't quite understand how he'd finally made his way here, for it had always been a road he'd been following. Since day one, since his first breath.

How does one manage to glide or slip to the end of a circle? It must be an accident. If it just didn't seem so perfect.

It was the sensation of standing at the edge of a cliff. Having the depth yawn out in front of you, the real blackness at the black border of the zero of his life. When one walks for long enough, you realize that the circle you are making is a zero; the shape of your identity scrawled in the dust of the desert.

But it made him think; the darkness. Does not a circle have an inner and and outer side? What if he was at the wrong edge of nothingness? He looked around him. Behind him, life, too enormous to comprehend, just like it had always been. Ahead of him, the sweet glimmer of his destination.

The supposed destination, that is. He felt suddenly hesitant about going on.

Slowly, he picked his feet, and turned around. Life, too enormous to comprehend, ahead of him. And the horizon, the twinkle of blue there, just there, but calling him. If he might reach the other edge, to know the other side of zero, then he might decide which one to take.

And life, containing his sob, allowed him to walk on.

Etsin elämää, etsin sitä kaikkialta. Vailla itseäni, mutta itsessäni. Samoin tein, samantein. Etsin, mutten löydä.

Tuossako se on, kivessä tai puussa tai oksistossa? Miksi niin harva kuitenkaan haluaa nähdä sitä siellä, merkitystä?
 
Miksi pelkään siltikin kertoa löytämästäni, vajoan niin herkästi tilaan, jossa vain apatia pitää valtaa? 

Kysymyksiä, joita kysyn itseltäni. Itseltäni uskallan, vaikken rakastakaan itseäni kuten maailmaa.

Ehkä siinä ristiriitaisuudessa on nykyhetkenkin ongelma pienoiskoossa.

Oudot paradoksit jahtaavat minua, vainoavat... Tämä on minun tieni, arkisen uskalias ja vahva. Kirjoitan tänään, tässä ylitän kaiken mikä minua riivaa.

Hypin kiveltä toiselle, olen lapsi, haluan olla lapsi, leikkiä, epäonnistua onnellisena.

Pesin pyykkiä, söin ruisleipää, aurinko paistaa.

Heräsin päänsärkyyn ja selkäsärkyyn.

Olen kärsimätön ja levollinen.

3.5.2016.

Etsin sinua jälki kerrallaan tästä maailmasta,
hengitän syvään kevät-valossa.

Tuntuu hyvältä etsiä sinua vielä;

                       etsimäänhän minut on asetettu
                       löytämään tästä maailmasta,

Sinä katsot kaikkea tätä uutena,

                               aavikkopalatsistasi,
                               ajattelet että jossain on sinulle uusi elämä.

                               Aavikon ruusu.

Amigalta katsottu Midwinteriä, Their Finest Houria ja arcade-peleistä Willowia.

Pesin korvaa removaxilla. Tukkiintuneet korvat ja alaselän kipu. Olen vanha.

Kaunis kevätpäivä tänään, 2.5. 2016.

Tilille on taas ilmaantunut rahaa. Yksi huoli vähemmän.

Runouden kirjoittaminen vaikeaa, mutta vähitellen selkiintyvää. Tiivistyvää. Odotan aina kirjoittaessani jotakin merkittävää hetkeä; että se sujuu kuin itsestään. Useimmiten nuo hetket tapahtuvat juuri silloin, kun en voi kirjoittaa.

Rakkaus tuntuu hyvältä.

Kuuntelin: P16.D4 - Kuhe In 1/2 Trauer. Erittäin hieno kokeellinen levy. Paranee jokaisella kuuntelulla. Vaikea uskoa, että tehty 80-luvun alussa.

Hävettää muistella vanhoja asioita. Jos jostain en pääse eroon, niin häpeästä.

Onko vitalismi sittenkään niin paha asia? Miksi olisi?

: Idealismin ongelma siinä, että tehdään elämästä kaiken pohja, ja kuolemasta samalla sen suurin vastustaja. Siispä emme osaa kuolla. Emme ymmärrä kuolla. Mutta voiko kuolemaa ymmärtää tai osata? Voiko tähän vastata epistemologialla? En usko, että kuoleman osaaminen on sinänsä tiedollista, tiedollisuuteen pohjaavaa. Emme osaa kuolla oikeastaan juuri siksi, että havittelemme kuoleman tietoa. Ei ole mitään yksilöllistä organismia, joka tietäisi kuolemaansa. Tämä on tragedia, ja traagisuudessa on suurin oppi. Ihmisen idealismi on sinänsä siis elämää vastustavaa toimintaa; se pyrkii epädialektiseen puhtauteen, jossa ajatus, tuo ihmisen rakkain ominaisuus, on kaiken keskus. Dialektinen elämä pyrkii hyväksymään kuoleman, oman varjonsa.

Avaruuskammiossa ei elä kukaan,

tähdet vainajien kasvoille
taivaan kannelta laskeutuvat,

pölyä suuret pinkat kirjan kansilla
   suljetut ovet, joiden sisällä
lukemattomat määrät ajatuksia

maailma hehkuu kasvojen sisällä
maailma hehkuu
maailma

Kahdelta yöllä, iltapäivällä,
ihmettelin kuka olin, olin ollut:

minussa käsittyivät monet asiat
             ilmeisen jumalaiset faktat
                           siitä, etten näe oman kehoni koostumusta,

              jos jokin on ihmeellistä ja järjen voittavaa
                   niin tämä hämärä jota ainekaan ei tavoita

           Väittävät sitä kaiken pohjaksi,
                           olkoon sitten järjenkin taivas

           Sillä jos jostakin saa hyvän maailman
                                niin obsidiaanin kylmyydestä
                                noeksi lohkoontuneesta tulesta ...

            Sama hiillos kytee aurinkonakin,
                      se ei voi sammua itseensä, vaan pelkästään hehkuu
                              jonkun toisen kauan sitten sammuneen jäänteinä ...

            Mitä tarkoittaa kuolema valolle?
                     Eikö sekin vain himmene, häily,
                                        heittäydy varjokseen,

                     eikö olemassaolevan risteys lopulta
                            taivu kahden kirkkauden väliltä
                                        hämärään?
 
            Jos voisin upottaa käteni auringon pohjaan saakka,
                                         saisin sieltäkin vain uuden yön,
                                         yllään partikkeleita ja runoutta,
                                         muuta, en koskaan ...

                                         Tosi on sitä mikä väistämättä hehkuu pimeään.