Charles Olsonin eeppinen 'Maximus Poems' on varannut näin kesälomalla paljon aikaa itseltäni. Tarkemmin sanottuna kyseinen teos on ollut jonkinlaisen obsessioni kohteena noin vuoden tai parin ajan.

Jos Charles Olsonin runous on jo englanninkieltä puhuville vaikeaa, niin sen kuuluisi kai olla mahdotonta minulle, perämetsien asukille joka puhuu täysin vierasta kieltä ja erilaisissa ympäristöissä. Mutta: Olsonin runoprojektin tarkoitus oli löytää paikallisuudesta jotain universaalia; yhdistää suuria aikayksikköjä ja luovia kielellisten sekä olemuksellisten rajojen lävitse ja niiden vierellä. Siinä mielessä jopa täysin vieraan maan asukki voi löytää jotain näistä ajoittain hyvin partikulaareista tunnelmista.

Ajattelen tässä välissä, että eikö tavallaan kaikki fiktiivinen teksti lopulta ole jonkin täysin vieraan maailman kuvantamista, johon lukijan täytyy tehdä matkaa? Olsonin tapauksessa tuo matka vain on haastavampi kuin mihin voi olla tottunut. Ehkä sama pätee kaikkeen hyvään runouteen.

Maximus-teoksen keskeinen idea, jota Olson toteutti 20 vuotta elämänsä loppuun saakka, oli synnyinseutunsa Gloucesterin kaupungin ja sen lähiympäristön sekä historian kuvantaminen. Olson käytti merkittävän määrän aikaa historiallisten faktojen tutkimiseen ja sisäisti niitä riveihinsä. Tässäkin mielessä kirjan runoutta voisi pitää hyvin oppineena ja älyllisesti haastavana. Itselleni ei kuitenkaan ole ollut niinkään tärkeää tietää Olsonin tekstin taustoja ja merkityksiä sinänsä, vaan yrittää eläytyä niihin omista lähtökohdistani.

Kyseinen seikka lienee se, mitä Olson itsekin haki. Että jokainen lukija aktiivisesti elämällään osallistuu näiden runojen olemassaoloon.

Tietyssä mielessä Maximus Poemsia täytyy lähestyä ilman ennakko-odotuksia. Täytyy, sillä niiden kanssa varustettuna kirjan edessä nöyrtyy aivan varmasti. Nöyrtyy luultavasti muutenkin, niin valtavan syvä kirja tässä on kyseessä.

Kun Olsonin tekstiä lukee, se voi nopeasti tarkasteltuna olla typerryttävän tylsää. Se ei noudata mitään ennalta-annettuja runoussäännöstä eikä sen aihepiirikään kuljeksi perinteisen romanttisen lyriikan tuntumassa.
Kuuluisimpia osioita tässä kirjassa onkin yhden sivun mittainen lista kalastajamiesten ruokatarvikkeista.

Rytmillisesti näitä rivejä ja sanoja täytyy lukea hyvin hitaasti ja hartaasti. Nämä ovat runoja, jotka pitää hengittää vähintään mielessään, että ne alkavat vähänkin avautua. Ne ovat tekstejä, joita täytyy aistia koko kehollaan. Koskaan ne eivät täysin kerro itseään läpi.