Talvella riittää naiminen,
vaikka ihmiseläin soisi haaveissaan
                  sen
                  joskus muuttuvan
                  muuksi; tulevan

ovesta sisään kera
kukkien, kuin rakkaan
antavan itsestään edes
             yhden merkin
  muullakin kuin valolla

mutta toinen ei koskaan tule
vaikka kuinka antaisi kätensä
liukua kutsuen kartan kielletyille
mantereille, luoda uuden saaren
lupaamattomien keskelle,
karttakeppinä lasipinnalle,

              teränä ehtymättömälle jäälle ...

Aina jokin jää tekemättä, ripa kääntämättä
           merkiksi siitä että kehon saisi jättää
itsensä taakse ja antaa sielun livahtaa litisten
                         huulilta ulos maailmaan,
                  rannalle kalasta oikeaksi ihmiseksi ...