Hän ei ole se, joka rakastaa, vaan seuraava huone,
 huoneensa, sen oudot tasankoiset tuoksut, viileät
  toisiinsa käpertyneet huulet, niiden ajatukset
nopeasti toisiinsa virtaavat, kuin epäilyksen radiomastot
 jotka lähettävät sykäyksittäin maailman signaalia;
'minä tahdon valloittaa tämän maailman', ja kehoissaan
 kuuntelevat organismit, vaipuen laulun uneen, vuoroin
  sieltä heräten, alkaen uuteen päivään, omien kehojensa
 virtapielet täynnä eetterin langennutta valoa ...

näkymätöntä on se mikä salamoi, katonvarassa
 sen voi tuntea, kun kohoaa toisen käsivarsilla
leijana kohti muodonmuutostaan; silkkikankaasta
 ihmisen ihoksi, eihän se ole niin vaikeaa, mennä
taikka palata, olla ehyenä hetken, toisen ajatuksista ...

eihän se ole niin vaikeaa, samat vedet on nähty vuodet,
 vuosituhannet, kuka näitä voi todella edes laskea,
kunhan edessä vain on smaragdinvihreä meri, värin vuoret
 ja väristä tumman kanssa leikkiä lyövät auringonkaaret
joiden magnetismiin edes kerran antaa kädet lapsuudestaan ...

Ei ole ketään toista, mies vain tuntee allaan  maisen
oudon liikkeen samat kierteet mutta eivät koskaan
  toistuvat, mikä siinä talvisessa tekevässä tuulessa olisi
muuta kuin uudelleentekevää, mikä tässä aurinkoon hukkuneessa
 olisi kuolemaa eheämpää,  mikä palauttaisi paremmin
elävyyteen, jos ei jää joka ottaa kerralla kaiken, jos ei hiekka
 jonka kasvot ovat jokaisella aallon työnnöllä uudet ...

Ei ole ketään toista, hän vain on nainen jonka katse kulkee
 aavikkoa samoin kuin jäistä merta, ei ketään toista
joka palauttaisi järjestyksen maailmaan; vain hänen
 arka vähyytensä ottamassa alastomana askelta jäiseen,
vain hänen ymmärryksensä kohoamassa hiekasta uuteen,
  kuorensa rikkoneen linnun lailla höyhenensä valkeat tyvenet
 punaiset syntymän rikotussa kauneudessa, maailmansa
 toisen käsien vastaanottavassa julman öisessä hellyydessä ...

Ei ole ketään toista, vain huoneet jotka aavistavat olevan,
    erään joka rakastaa aavikkoina virtaavia tuoksuja,
viilein käsin käperryttäen itseensä dyyneistä huulien hiekkakiteitä
   niitä jotka lakkaamatta virtaavat, maailman näkymättömässä energiassa
     yrittävät kaikki kertoa itselleen  'rakastan tätä valloitettua maailmaa'
   ja siellä kehoissaan kuuntelevat edelleen pienet, lapset unensa lauluihin
      vaipuneet ja edelleen he, jotka heräävät sanastaan uuteen päivään,
      salamanpitelemien magneettikenttien alta paljastaen itseytensä,
                                     smaragdinmeriset ovet  ...