Talvi on vain jotakin mikä tapahtuu
yksi kerrallaan, eikä edes vuodenaika toista
sitä talvea joka oli lapsuuteni;

       eikä tuo lapsuus tunnu siltikään
                                  kaukaiselta, maanalaiselta, katakombien
                                  kosteilta porteilta

                                  ne vain ovat asioita
                                  herkkiä hetkiä
                                  jotka ääntelevät yhä valkean
                                  jäisinä merenrannalla
                                 
                                  ne rikkoontuvat minun nimiseni
                                  elämän murtajan edessä
                                  anteeksi antamatta

      silti keväisin nuo hajonneet lohkareet
                                 askelmiksi riittävät,
                                         hajoavatkin
                                         yksittäisetkin

                         tietenkin, tiet etenkin

                         ja ihmisen on yritettävä kulkea ne
                                                lohkoiset valket kohdat
                                           lapsuus kerrallaan loppuun,
                                                       
                                                        tästä rannan keväisestä kohdasta
                                                        vastakkaiselle laivallaan
                                                        nimesellään yritettävä
                                                        tehdä talvi uudelleen
                                                        askeleillaan

      This poem
      trickles it's nectar
      and the world is hungry

Little beaking wings grasp
          at the cinnamon skin;

           here, here, so seems
                    to say the pear

           here my color is real
           on mouths the ghost
           of  the fruit dances

  it leaves a frightening smile,
 
       It leaves in leafing,
        gliding as drops
       the purple spots on it's skin
                                          
                              who were they, their souls,

                              and do they, in the orbit
                                                     of   this
                                            poem still
                                       linger

                         isn't that pain, a sweet bite
                         of the thought on the world

                         a touch on the core of the world,
       
                                on the black pearl resting,

                                    but even it's darkness,
                                  even the black night
                                    simply is sad nightness

                                              falling out
                                               through  it's self  ...

As opposed to the world,
 from the car window watching
everything? All roads moving
movement, jag
                       ged engines
 underneath, spirit, for spirit
 is known     it shall hide it

As opposed now to the world
 we are it's movement

 it's sadness onwards moving
  on and on
              even if we learn
  how to smile it's sadness
                        we have
         hidden with our hands

 Our hand-branches
                 sucking screens
  there too white and black
the little particles do not
                       quite disappear

          Blinking, the tears
             are they bright now
             or only s n o w w o r d s;
             every tiny letter
          beyond our sad eyes

        Yes, these collapsing pictures
                collapse us too
                even if we call them
                lucid dreams they're real
                in awakening wiped
                also from the corners
                                      of eyes
                                          years, thousands ...

         This road, this one, seemingly ending
                 for us, not leading anywhere
          but the underbrush, the trees
                 which me may not see through

          We may not see through
                them, the trees, their givers
                vaporlike beings
                trickling down
          the dead and living leaves

          the ones that set their roots to the ground
                                     out of the bones
                                           of ones passed before
          
           in their darknesses they gave
               the open space carried they
                     to the peak of the collapsed sea
              
           built this,
            everything
            un-everything
          
           Un-needing
           they did not
           as we do now;
           Knowing they knew
              how to die,
           to die, to accept a threshold
                      of being touched

            And, now, us,
                     un-giving, afraid
                     we with our bodies
            in our darknesses grow
            yet watching in fear
                  the ones only existing

            From there, too, the poem
                                      as if by accident
                      lets in the light to gleam
                                 on the mossy tree
                      strewn across the sunken glade

            And even if the light may not tell us,
                    or they or their passed-ons
                                     may not give anything
                                     everything
                                     but the nothing

                                           as if they are alive
                                     as if we ever were
                                                   nothing but
                                                   nothing yes,

                                                   the drop still falls.

Kuin vastoin nyt maailmaa,
  auton ikkunasta näkyy
kaikki? Kaiken tie    jatkuva
liike,  nyki vän      moottorin
alainen, henki, hengen
     joka enää tietää sen kätkeköön

Kuin vastoin nyt maailmaa,
 sen liikkeessä silti olemme

sen suru jatkuu
              vaikka osaisimme
 sille hymyillä, sen surun
                           olemme 
kätkeneet käsiimme takertuneet

 oksat imuun ruutujen
   valkeisiin
  kadonneiksi katsoneet

  onko se kirkasta enää jos
  se on vain
  l u n t a, jos se jatkuu
  vain ruutuna toisellakin
                puolella

nämä luhistuvat kuvat
  unessa ne
ovat oikeat, vasta,
 herätessä ne voi pyyhkiä
kuin vuodet tuhannet
           pois ikkunalta,

miksi siis tämä tie päättyy,
 herätessä ei johda takaisin
mutta katsohan tuonne puun
 lävitse, se silti jatkaa

vaikkemme me näkisikään noita,
  eräitä
 jotka tulivat näille rajoille
  pystyttivät luillaan teltan

   istuttajat pimeissään
     antoivat
  aavan kantoivat laelle
   luhistuneen meren

Pystyttivät tämän,
 kaikenko
eivät kaikkea

he tarvinneet sitä
 mitä me nyt;

  istuttajat
   olivat
 niin he tiesivät
  miten kuolla,

 tulla rajan taa

Mitä me siis tarvitsemme,
 kun emme istuta, anna,
pimeistämme pelkäämme
 aavan antaa takaisin

katsomme lasin läpi etsien heitä

Tästäkin etsimme,
      ohimennen,
 miten joku kasvaisi
      siltapuun
 vajonneen joen lävitse

mutta he eivät voi kertoa
  nuo tai nämäkään menneet
  ne olleet, eletyt
 
 Mutta jos eläisimme
 Miten olisimme koskaan
   mekään itsemme

  Se ei kerro,
  vain pisara pudotessaan.

Quickly now, it is dawn,
            luscious now, but drawing
            with hesitant clouds
            closer yet
            the cover of the darkness

                  over her eyes
            she,  is she
                    smiling with closed eyes
            she is saying; i am the moon?

            yes, she
                   is
                   the moon
                   in the form
                   of a question

           As the page of
                      a night
                      you are
                      by dawn
                            turning...

Out of the happiness of the night
                            may I write
                and sense not quite right
                      the blindness of light
                and also strangely how
                       the blue flower gives
                             it's being but not it's entirety
                       unknown also to itself
                for the other, by silence ...

Bleeding things,
are they not ours,
our skin doubled, tripled,
and every remnant of us
tripling also in shadows

leaves of blueness
on white skin
leaves of redness
on red skin

yet no skin like just one
yet no touch but the one

the colors fulfill all too much
unreal gleam the milk white stars
left to grow for tomorrow

on the silken pieces
of flesh in our bedrooms

it is these
the finger-shadows
which make our lives ...
and the suns, fierce,
brooding behind our
drawn black curtains

Hän ei ole se, joka rakastaa, vaan seuraava huone,
 huoneensa, sen oudot tasankoiset tuoksut, viileät
  toisiinsa käpertyneet huulet, niiden ajatukset
nopeasti toisiinsa virtaavat, kuin epäilyksen radiomastot
 jotka lähettävät sykäyksittäin maailman signaalia;
'minä tahdon valloittaa tämän maailman', ja kehoissaan
 kuuntelevat organismit, vaipuen laulun uneen, vuoroin
  sieltä heräten, alkaen uuteen päivään, omien kehojensa
 virtapielet täynnä eetterin langennutta valoa ...

näkymätöntä on se mikä salamoi, katonvarassa
 sen voi tuntea, kun kohoaa toisen käsivarsilla
leijana kohti muodonmuutostaan; silkkikankaasta
 ihmisen ihoksi, eihän se ole niin vaikeaa, mennä
taikka palata, olla ehyenä hetken, toisen ajatuksista ...

eihän se ole niin vaikeaa, samat vedet on nähty vuodet,
 vuosituhannet, kuka näitä voi todella edes laskea,
kunhan edessä vain on smaragdinvihreä meri, värin vuoret
 ja väristä tumman kanssa leikkiä lyövät auringonkaaret
joiden magnetismiin edes kerran antaa kädet lapsuudestaan ...

Ei ole ketään toista, mies vain tuntee allaan  maisen
oudon liikkeen samat kierteet mutta eivät koskaan
  toistuvat, mikä siinä talvisessa tekevässä tuulessa olisi
muuta kuin uudelleentekevää, mikä tässä aurinkoon hukkuneessa
 olisi kuolemaa eheämpää,  mikä palauttaisi paremmin
elävyyteen, jos ei jää joka ottaa kerralla kaiken, jos ei hiekka
 jonka kasvot ovat jokaisella aallon työnnöllä uudet ...

Ei ole ketään toista, hän vain on nainen jonka katse kulkee
 aavikkoa samoin kuin jäistä merta, ei ketään toista
joka palauttaisi järjestyksen maailmaan; vain hänen
 arka vähyytensä ottamassa alastomana askelta jäiseen,
vain hänen ymmärryksensä kohoamassa hiekasta uuteen,
  kuorensa rikkoneen linnun lailla höyhenensä valkeat tyvenet
 punaiset syntymän rikotussa kauneudessa, maailmansa
 toisen käsien vastaanottavassa julman öisessä hellyydessä ...

Ei ole ketään toista, vain huoneet jotka aavistavat olevan,
    erään joka rakastaa aavikkoina virtaavia tuoksuja,
viilein käsin käperryttäen itseensä dyyneistä huulien hiekkakiteitä
   niitä jotka lakkaamatta virtaavat, maailman näkymättömässä energiassa
     yrittävät kaikki kertoa itselleen  'rakastan tätä valloitettua maailmaa'
   ja siellä kehoissaan kuuntelevat edelleen pienet, lapset unensa lauluihin
      vaipuneet ja edelleen he, jotka heräävät sanastaan uuteen päivään,
      salamanpitelemien magneettikenttien alta paljastaen itseytensä,
                                     smaragdinmeriset ovet  ...

Pilvi laulaa, pelkäänkö sitä?
                  Mitä se kantaa
                         mukanaan, sadetta,
                         myrskyä ... Monen
     vuoden pitkää taakkaa, lumen ja jään
                 arpia,  pelkkää
                                 maata, ruskeaksi ruvettunutta
         kasvostoa,   samaa mitä muidenkin,

               pakkas-yöstä kevääseen
 haljennutta asfalttista pintaa,

                  Siihen se haluaa,
                                  sataa
                       itsensä maan
                                 sisään

Siellä en haluaisi puhua pimeästämme enää.

Hyvää yötä sinä sanot minulle
           Ovi menee kiinni, pysyy kiinni,
           oli jotenkin jo kiinni sillä aavistin
                ennen sulkeutumista
           miten lähdet, miten tapasimme
                         ennen kuin lähdit minä tiesin
                                          miten tapasimme minä tiesin, sanot:

            hyvää yötä, sinä sanot minulle: "ovi menee kiinni, 
            pysyy kiinni oli jotenkin jo kiinni sillä aavistin
            ennen sulkeutumista"

             sanot miten lähdet,
             miten tapasimme ennen,
                     kuin lähdin, minä tiesin.
             miten?
             
             tapasimme, minä tiesin.
            
             sanot hyvää

             yötä sinä sanot minulle.

             Ovi.             Menee.
            
             Kiinni pysyy kiinni.
     
                                         
                                     

Sinä tahdot kertoa minulle
       että olen olemassa huolimatta
              siitä miten maailmassa
              on niin monia televisioita
                         ilman vanhempia

             ja että voin kirjoittaa avaruuden
                                             katekismuksen
                       huolimatta planeettojen autiudesta

                etenkin tämän omamme oudosta
                                      onttoudesta

            Mutta sehän onkin selvää;
                      sinä olet vasta lapsi ja jaksat uskoa
                                   itsesi nimeen: Ihmiskunta.

                      Ja sinä tahdot kertoa minulle nimeni
                           huolimatta sen vanhuudesta,

                           (miten monta runoilijaa onkaan ehtinyt
                            kärsiä tästä, nimestä...)

                      Sinä tahdot kertoa minusta
                      että tuo mies hymyili kun hän kulki tien yli
                                  ja tuo nainen ei pelännyt
                                  kertoa ventovieraalle tuskastaan ...

                      Sinä tahdot pidellä tätä peiliä
                       itsenäsi huoneessani
                       ja kuiskata nämä vuosituhannet
                          etten mene sinussa rikki.

Talvella riittää naiminen,
vaikka ihmiseläin soisi haaveissaan
                  sen
                  joskus muuttuvan
                  muuksi; tulevan

ovesta sisään kera
kukkien, kuin rakkaan
antavan itsestään edes
             yhden merkin
  muullakin kuin valolla

mutta toinen ei koskaan tule
vaikka kuinka antaisi kätensä
liukua kutsuen kartan kielletyille
mantereille, luoda uuden saaren
lupaamattomien keskelle,
karttakeppinä lasipinnalle,

              teränä ehtymättömälle jäälle ...

Aina jokin jää tekemättä, ripa kääntämättä
           merkiksi siitä että kehon saisi jättää
itsensä taakse ja antaa sielun livahtaa litisten
                         huulilta ulos maailmaan,
                  rannalle kalasta oikeaksi ihmiseksi ...

On the side of the bag of sugar a man smiles
a real man, i suppose, but the image
           does not tell me of his tears nor does
it reflect my own, these streaks of
      little light, little water, little salt
      all pieces coming down on the table
      for us to look at, not be strangers to

        but the side of the bag is all we see,
      the underside remains blind, always,
      our tears are rolled up into sugar
      and placed in the non-movement
      of the little black plastic bags ...

    all i am asking of the man is how can he smile
                                   how can you smile
                                   seemingly eternally
                                   despite these locust-words
                                   which whisper your dreams
                                   into disappearance despite
                                   the fingers which touch
                                   the real side of your face
                                   in search of more sugar ...

i cannot see your face, your face is already
                   in the mud, it is mixed with deep brown
                                    wet and dirty,

                                     it shivers in heat
                                    giving out blood for decades
                                   your poverty lurches in line
                                    in the underbelly of my happiness
                                                      my words only they are my blindness into seeing
                                  

 We talked about it, I held in my hands
this white piece of a white cup, we were
 outside of ourselves word by word
we were and knew deeply,
 what else is there. There is the night
which comes somehow before
 the white words of the snow,
there is somehow the morning
 which beside my nightness held
the fragile shape of the white,
 and somehow there are these
 words, which we knew
                         how to share ...

Possessed I dug into
this strange land, deep I
went into the alleys and
corridors, and found
finally this strange thing

Warm, colourful, exhaling coolness,
it had many sides and pores
like windows set on the stony bones.

It was like a city, of jutting balconies
with lovers kissing wordlessly,
expressing the semantics of their bodies,

and many pained faces, fading in
the bedrooms and kitchens,
their figures charcoal in the belly
of a black and red furnace,

in this the life was coming out;

up, towards, against all coming
like a film-reel set on fire by
the sunlight of many countless
small experiences.

This small thing amazed me.

Enchanted, I could
barely conclude that
it would be priceless.

But I couldn’t tell what it was,
until you read this poem,
and found out just what I’d
secretly discovered in you.

I fear so much
as I try to stay
alone and still

on something,
my balance
lost by standing

quiet, waiting on
both sides
of a closed door

because
the door is
a mirror

and it is frightening
to love so,
to be open, because
then i’ll be you

i am hoping
for both of us
to be there

Still loved
in leaving.
once again,
reflecting.

I needed to remember,
to find a certain small thing
from the coasts of my emptiness,
so I sank my hands
into the soft sands, digging

buried just underneath
the first thin layer
your face,
your cheeks, so soft
brushed against my fingers,

and I pushed your face
aside, with a slight pain,
to dig deeper, deeper
getting blue and dark

to find a night the image
there of you and us,
and our bodies
together, you stroking
me with small movements
please, oh please
and closing my
eyes I passed through
the room,

to where, where
until the first moment
in the train as my eyes
saw you there
at the station and soon
my hands  found
the small of your back
Staying there.
Staying.

It’s raining in october, always has.
The clocks have grown
traces of rain inside them,
while the rusted hands try to move.

I have loved to stand still.

Who was I, if not this man counting
how many shoes there are,
just how many ways there are
to put on shoes, and walk
out of them, one pair by one.

Running together down
the market aisle, they’ve brought in
my face replicated as a jelly mold.

That’s one face i’d like to wear.

But not today, for today is my birthday.

I planted a tree when I was five, and
now the tree is taller than me. I feel like
I was five and now the tree knows
my exact age,

There must be a forest
somewhere where we all
go when we know
the number of the one tree ...

And in this land, humans as lovers become deeply human: Their two feet and hands spread out, straight in angles out-reaching, as their desire demands a touch of a line of love to heal them, and always to let a lushness drip out from in-between.

As lovers they engorge themselves, they become slabs of steaks on beautiful plates of porcelain beds. They breath colour-scented kisses down the meat cracks of shared pulsing nostrils, and slip livid fingers underneath ribs of wet clouds. In this immanence, also a deep vegetary state is formed;

wet pieces of rained-on cabbages sprouting roots to merge with their soil,

As do the jungle vines lick their way across the great, great dark trunks of a certain protective sharpnesses, so do fresh fingers by taste discover the shafts and veins of friendly warmth. Emissions of continental slabs and needs like dark slates of obsidian,

In coitus, a single dirty finger pushes through the breach into fantasyland, and pours shivering it’s white milk on top of disgusted unicorns. No love can be made without these eruptions; The volcano of desire must run it’s course through black ground to burn as rainbow-skies.

This is the form of growth. Imaginary, heads like flowers lit in fire by the sun press and brush against each other, while leaving invisible traces of skin-glitter to seed the other individual.

Sprouting new fingertips to carve errant highways, little by little, across forested lands to end at their final breath. Grasping a cold stone, yet for one touch so dear and loved.

Painting fresh leaves, leaving
the easel and the brush leaning
against the hard wood of your piece
titled: ‘Portrait of a lost lover’

The blackbirds of black paint
dotting the apex, as she,
the mountain, tries to swallow
you and the sky,

What flows in her, as she
wonders the trees which
come to pigment her body?

Fingers greenly grow roots
tight on the surface, but
none quite reach the silhouttes
of her wet dark cells,

It is best perhaps to leave
certain cracks denied. Easier
to scale the face in the naked
canvas, than give form for
the already in basalt encrusted.

Our room, nautical.
How I imagine it, our beginning,
at all the perfect angles,

90 degrees onwards from the first
shadow autumn-sad, together
stepping the threshold of water,

180 degrees towards the depth,
past the latitude of the body
capricorn diving, sheltered by
the silence of our senses,

360 degrees, hands on hip finding
the radian to lie safe on the
pale seabed, within the sleeping
clam-shell as an echo of a dream,

the dream moving the sharp
pins of our hands, fiercely
knitting the lost meridian of bodies,
the syncopating steel finally
breaking from under the floorboards
with pressing waves surging in
to sinking us, free to all unnamed directions,

finally surfacing, the shell on the brim
opening with a pearl of white,
flesh and bone on a moon-red pillow ...