Juoksee vedessä, hevosia
  tummia, ehkä mustia
pimeä siellä laukkaa, kuuntele
 jos kuulet miten se kasvaa
askelten väleissä, näe;
kellojen soidessa keväinen
niitty on olemassa varjossa
sataa mustat hevoset ...
                     juoksevat

ei ole olemassa toista maailmaa
    ne sanovat
    mutta kuinka monesti minun on sanottava se

että taivaankin on sanottava oma liittymänsä:
                         vesi

että vesikin sanoo juosten, virraten, laukaten
taivas olen kerran
sinua




 siinä se

jos on näin hiljaa ei ole kiire
      jäät sulavat samoin puissa
ovat jääneet louhoksen
      jälkeen

                 kuljen
      jään päällä, raiteilla suorilla
              on paperinen massa outo
      linnunsulkainen, kuka poltti linnun
                                                    paperiksi
                                 onko kaikki paperia
                                 kun nyt vain kaikki palaa

                                               kuka sen ajan asetti
                                               kuka pisti linnun noin lentoon
                                                                paperisen feeniksin

kaupungissa toisaalla lapset ehtivät yhä olla
                                                         hiljaa, ei ole kiire
                                                         kaikki tämä puhe on äkkinäisyyttä
                                    ja aina tarve tehdä todeksi fantasia

                                     lastensadut ovat varjoja jotka eivät tapahdu
                                    näkyvät
                                    näkyminen on tämä, hiljaisuus
                                     jota pitkin tiet yhtyvät

hyvä on olen hiljaa

ristisanaa, täytän
                 ilman yhtään sanaa jotka tietäisin
                 kun kirjoitan: "on yö".
           veden reunalla on keskeisin yö

kolme lintua hehkuu siellä myös

           keskellä on saari, se saa olla unikin
                                  luminen joka jatkuu silti
                             vaikken heräisi täältä, vastarannalta
            siellä saarella soi vaskisten sointi
                                  joka ei jää veteen
           ystävä, rakas, sinä olet kolmas lintu
                          kaiken tämän toisella puolella

           kun katson jälkeesi, on vain vettä joka ei jäädy

           on kun katson

           hehkuu keskeinen yö

maantie jatkuu talvella harmaus sen yllä on lukittu
           sydän sen sisällä kahlekarkuri vanha
           katsoo pimeästä sisustasta valaistuin kynttilöin
           ikkunan ulkona on valoa, hän pakeni sieltä
           'älä pelkää', sanoo nyt sinulle
           minun nimeni on yhä jumala, jota kiertävät kaikki
                      surullisimmatkin planeetat
           ja näet äkkiä kuinka kuu loistaa tuossa suljetussa tilassa
           vaikket tiedä, miten valosi pääsee sinne?

Mitä ovat nuo toiset maailmat jotka päästävät lävitseen
                        toiset, jos valosi ei niitä näekään,
                miten nuo toiset ovat tähdellisiä
                          poskiinsa nojaavia, oudon pelottomia kasvoja
                          pieniä ekstaaseja
                          vajaita, uneliaita, silmiin katsovia kädet silmiensä kädessä
                          lukittuina, jumalten puutarhassa ...

Hän kirjoittaa muutaman rivin verran itsestään, että on nähnyt
                          kerran tähdet eikä muuta kauan sitten
                          eräs maailmainen hetki tapahtui
                          nyt vain valokuvan verran seinällä käsilleen putoaa
                          pergamentin tahraisiksi riveiksi iholle
                          ja nuo rypistyneet osat huuhtoutuvat pois
                          vankeutensa haalealla vedellä

mennyt on  kaikki
                   selän taakse

                   niitty on enää siinä, selkä, selän takana
    
joku toinen on olemassa, eräs tietää millaista on olla
                   katoamatta muistoista
                   uneksii itsekseen siellä missä tuntee olevansa

                   toisen ajatusten vedellinen tohvelieläin
                   hiekkaiseen häilyvä läpikuultava
                   atominen joka on olemassa vaikka rypistyisi
                   linnunsiiven palaneeksi sanaksi santaan

                   kun vielä vain tietäisin valon
                   mikä sen vei pois jos en minä?

                   jos ei kaikki tämä ymmärrykseni
                   jos ei kevät kerta kerraltaan
                   jos ei aika vanhuuttani sävyttävä
                                     lapsuuttani ääriviivoittava
                                     vain kirkas kaikki
                                     musta.  valkeaksi.