Luin tänään väitteen siitä, että Saksassa olisi edistytty sivistyksessä sellaiselle tasolle, ettei voimakkaita johtohahmoja tarvita. Että oltaisiin demokratiassa niin korkealla tasolla, ettei tarvitse Sivistymättömien Suomalaisten tavalla surra kuolleita presidenttejä, kuten Mauno Koivistoa. Ajatus tuntui minusta älyllisesti epärehelliseltä. Eikö Angela Merkel muka ole Saksan (epävirallinen) johtaja tai valtionsa julkikuva, jonka ympärillä kansalaisten ajatukset ja tunteet vellovat? Ja mitä meidän tulisi ajatella siitä asiasta, että länsimaisen sivistyksen kuningaspalatsissa Amerikassa istuu tällä hetkellä D. Trumpin kaltainen henkilö? Vai onko Amerikan sivistyksen taso nyt yksinkertaisesti niin huolestuttavasti romahtanut, että esimerkki löytyykin (enää) Saksasta?

Tietenkin, eronsa on aina käytännöllä ja ajatuksella, mutta en yksinkertaisesti suostu uskomaan, että olisimme ihmisinä missään mantereella vielä päässeet eroon näistä johtajista ja 'uhrilampaista', jotka tahtoamme ja tahtojamme edustavat. Miksi tehdä politiikkaa, jos asia näin ei olisi? Ajatuksen kirjoittaja koki Koiviston suremisen myös 'jokseenkin nolona'. Mistä tällainen myötähäpeä? Ehkä psykologisoin liikaa, mutta kirjoittaja tuntuu yleistävän omien tunteidensa pohjalta liikaa; Jotain sanallistamatonta kaunaa tekstin alla tuntuu ainakin liikkuvan, kenties älykkään ihmisen tuskaa siitä että miten me mudan keskellä elävät ja halveksitut emme vieläkään voi päästää irti kansallistunteestamme.

Siltikin arvelen, että kun A. Merkelistä aika jättää, niin aivan varmasti häntäkin surraan kansan syvissä riveissä, hattu kourassa, median ansiokkaalla hautajais-saatolla. Kenties tuo sureminen on Suomalaiseen nyyhkytykseen ja tunteissa rypemiseen verrattuna teutonisen hillittyä, mutta eiköhän tapahtune yhtä kaikki. Jo pelkkä internetin aalloilla nykyään täysin reaaliajassa toimiva julkisuuden ihannointi ja palvonta puhuu sen asian katoamattomuuden puolesta.

Tässä vaiheessa heräsi kysymys: Sallineeko kirjoittaja Robin Williamsin kuoleman äärellä parkumisen paremmin kuin Koiviston? Rinnastus tuntuu äkkiseltään kohtuuttomalta jos ajatellaan että toinen on 'vain näyttelijä' ja toinen 'valtionpäämies', mutta merkittävää näissä tapahtumissa on siltikin niiden massiivisuus ja kokonaisia ihmisryhmiä kuohuttava voimakkuus, ja miten meille jokaiselle aivan varmasti löytyy jokin hahmo, jokin esikuva, jonka puolesta olemme hetkeksi valmiit menettämään järkemme.

Jos jotakin, niin meidän tulisi olla äärimmäisen tarkkoja tämän jokseenkin ainaisen inhimillisen sosiaalisen ilmiön suhteen, eikä väittää ettei sitä tapahdu, että olisimme muka jotenkin jättäneet taaksemme ne rakenteikot, joiden varassa sellaiset tunteenpurkaukset elävät. Nähdäkseni elämme tällä hetkellä jatkuvan häikäilemättömän koneellistetun tunnemanipulaation, ellei jopa tunneväkivallan, keskellä.

Pelkuruuttasi pakenet vihaan.
Vihaa pakenet kauas pelkuruuteen.
Molempia teitä yhdistää tuska.

Samantekevää palaako maailma.
Samantekevää noille toisille!
Kunhan ajatuksesi selkenevät, hetken.

En jaksaisi ajatella sinua enempää.
Tule ja kosketa minua.
Että ajatukseni sinusta hälvenisivät.

Fasismi; on jollain tapaa luovuttamista. Kirveenterän katkeamisen hetkellä
alat toivoa jumalaista pyhyyttä, oikeutta, kunniaa, edes yhtä voittoa.
Kävelet merenrantaan yksinäsi. Suuri aalto pyyhkäisee sinut mukaasi.
Tahdot sen aallon harjalta maahan halkaisten rikkoa kaikki
sinun rakkaasi rikkoneet. Muserrut itse. Suurin onnesi on kylmää verta.

Minä en näe sinua. Minulle olet usein vain lapsi, et minua
alempana taikka ylempänä. Jos voisin, ottaisin kaiken
mitä pelkäät minun syliini, ja näyttäisin sinulle ettei pelättävää ole.
Kenties heittäisit hiekkaa silmiini. Kaiken sen, maailmasi.
Kuinka naurettavaa on se, että olet surullisin olento vihassasi.
Minä elin tämän tunteakseni. Siksi minulla ei ole sinulle vastauksia.

Ja vasen puoli: mitä siitä? Niin, se empii, ihmettelee. Nyt niin kainona
kallistaa päätään kun meri vaahtoaa ja kuohuu. Sen täytyy,
vaikka se kohottaakin toisella kädellään miekkaa. Aseistuu, mutta
sen täytyy herättää itseydestään myös runous. Tuho ei varjele
yhtäkään lasta, kaaos heittää kaiken julmasti pitkin poikin, hajalleen.
Vasen, sydän, ymmärtää. Siksi sinä nojaat vasten ajan rintaa.

Olen itse tämä ihminen. En tarkkaan tiedä rajojani, enää itsenikään.
Toisinaan, kun puhutaan tuberkuloosista, tiedän kuolevani todella. Mätänen!
Mutta runouden äärellä, kuolemattomuus helkkyy. Tässä, minä olen todella, en ehdy.
Olen kaikista prosesseista osanen. En näe ikuisuuteen, vain välähdykset siitä.
Molemmat voimat tempovat kehoni rikki. Molemmista toisilleen. Sen on riitettävä.

Kaikki päivät pelkoa täynnä. Jaan siitä hyvin vähän. Kätken ja kätkeydyn.
Väitän olevani sitoutumaton, mutta silti minussa elävät eristyneet kahdet puolet.
Yhtä runtelee toinen, usein molemmat toisilta kätketyin kyynelsilmin.
Miksi minun on nähtävä tämä, tiedostettava se? Miksen voi vain sokeutua?
Koska sokeus ei päätä mitään. Kysyisin sinulta silti: "Mitä pelkäät?" Vastaisit:
"Itseäni." Kun olen pimeässä, odotan että sinusta minä katsoisi takaisin.

Ihme on tapahtunut: Minä työnnyin tähän päivään.
Banaaliuden ytimessäkö enää pelastukseni?
Pelastuksemme? Yritämmekö edes, perhettä enempää?
Että sinä, joka olet minusta tullut, korjaisit sen,
minkä minä rikoin, tai mitä en kyennyt? Ei, en sivalla
enempää, itseänikään. Ihmisen patetia on rikkomatonta,
tuhannen vuoden tornikyhäelmää. Rakentaa tämä
rikkonainen utopia, käyttöjärjestelmien kolhoosi,
johon jokainen lapsenlainen äly voi irtaantua
harhailemaan puolelta toiselle, asettaen ostoskoriin
välkehtiviä krumeluureja. Mikä nautinto onkaan harhailla!
Ja jos maailma olisi toinen, ikuinen, sen resurssit
jaettaisiin köyhistä rikkaimmalle, kuka silloin muistaisi
vähempää? Että voisi tehdä enempää? Nyt jo rajat
höyryävät käsissäni, minunkin, vaatimattoman. En viitsi
kavuta tästä etemmäs, teidän vuorenne huipulle.
Asukaa siellä yksin, pilvissänne. Minä nuuhkin
tätä lantaa. Osa näyttää taivaista pudonneelta.
Upea lahja! Nuuhkaisen ja mielessäni taivaitten portit,
ja niitä seuraava suurempi ilo, tyytymättömyytemme.

Davecat nukkuu seksinuken vierellä.
Oman naiseutensa totaalisessa fantasiassa.

Muovisessa euforiassa pyhimys,
yksin itsensä monien puolien kanssa.

Epäpuhtaus, epäsopivuus, lakaistuna
kauas kontrollin ulkopuolelle.

Totaalinen rakkaus. Suotakoon hänellekin
yksi oman rikkinäisyytensä täyttymys.

Maailmassa jossa kädet ovat usein
niin epäinhimillisiä.

Vain koskettimia,
Tiedottomia omasta tahdostaan.

Ja kaikkeus lakastaa lopulta rakkauden
energiat kylmästä maasta kylmälle maalle.

Yhteys on organisointia.
Epäkunto organisaation sielukkuutta.

En voi pitää mitään ikuisesti. Pinta on lohtua.
Käsieni vallassa, minäkin elän, hetken.

Itseyden viettelemänä, tämän tästä toiselle.

Kaikkialta tunkevat näkösälle, mainokset
uutuuttaan hehkuvat. Niin paljon uutta, maailmassa!
Mutta miten muinaisuus? Siitä ei ota selkoa kukaan.
Ei tahdo tietää yhtään kiveä, ei yhtään polkua.
Eihän kivillä itsestään ole meillä enää arvoa.
Kaikkien polkujen on avarruttava että voimme niitä kulkea.
Kaiken pitää laskea muserretuksi, mieluiten hyväksi.
Sellaiseksi, että siihen viitsii aikaansa tuhlata.
Yksi kivi. Minä en tiedä siitä mitään. Kosketan sen pintaa,
sivelen käsillä. Mitä kerron näin maailmalle?
Itsestäni. Mitä annan maailman kertoa minulle?
Kaiken mihin ei tarvita aikaa. Kiven kylmyys on yksi
viiltävä tietoisuus olemassaolosta.
Ettei mihinkään voi paeta, on oltava tässä, maassa,
ja otettava ajattomuuden läpi vastaan käsi
joka tahtoo koskettaa. Lopulta maailma ei tarvinnut
enempää aikaa tullakseen tähän, kosketetuksi.
Maailma tarvitsi vain yhden ajan.
Mutta miten nyt kaikella kasvavalla uudella arvokkaalla
ajallamme riistämme maailmalta kaiken.
Kiven arvo leikkaantuu. Turtunut käsi ei tahdo pidellä.

Jossakin kaukana, haaveilin alppimajoista,
minä, lapsuus, organismi -- elinarvostettu syntymään,
kiemurtamaan median rahastossa, jo yhteen kirstuun
sijoitettuna haaveilin kuin pimeään pudotettu mato.

Haaveilin lumesta, kauniista, avarasta, kuolemankauniista,
(vaikken vielä tiennyt miten kirkas kuolema voi olla)
miten helppo on pudota alas vuorelta ja mädäntyä. En tiennyt!
Ja minä haaveilin putoamisen hetkestä!
Miten kirjojen ja ohjelmien sivuilla tuhannet kuolivat,
ja me nauroimme. Pelosta. Kenties aavistaen että
hirveimpäänkin välttämättömyyteen on aina vastattava ilolla.

Minä olen nauranut, itseni, aluksi eespäin, nyt
alaspäin. Pudotus on jatkunut pitkään, halki numeroiden,
halki asteikoiden. Niin monet, te, kuljette läpi
kaiken arvioiden elämää silkkihansikkailla.
Minun olemustanikin vaikertaen: voi miten hirveää!
Ja huolehtivien sormienne läpi minä silti putoan.
Vaikka pitelisitte kuinka hellästi, putoaisin.
Ja pidelty, voi, tahdon olla. Sitä kehoni on vaatinut,
kaikilla runojen läpi niistetyillä kyynelillä.
Sitä elämä on, eri muodoissaan: tihkuvaa nestettä.
Katsokaa minun visvaani. Se ei ole lopulta kaunista.
Kauneus on se mitä teemme toisillemme
huolimatta näistä putoavista limavanoista, tunnustellen
sen tuntemisen kipua. Tahdon virtojeni valavan
teihin tunteen huomisen särkymisestä vapauteen.

Miten tuhannen vuoden suurin ihme on tämä
miten huolimatta tästä konkretiasta ja sen kasvusta:
Olemme entistä etäämpänä elävästä.

Nämä kaupungit kasvavat limittäin toistensa läpi,
täynnä yksinäisyyden soperrusta, teknologisen varjon ääriviivat
yhtymässä maailmaan halki runojen kuoleman.

Kyllä, kutsukaa kaikki taksit. Kaikki junat! Kaikki siirtimet:
Me lähdemme! Ei epäilystäkään; On vain hetki aikaa.
Minä menen edeltä omassa ajassani tietoisena elämäni kestosta,
sen särkyvyydestä, kuljen ylös vuorta. Minun vuortani,
sen jäisiä rinteitä, sen yksinäisyyttä, puistattavaa kauhua.

Olet jossakin lähellä, kuulen äänenne. Miten tekin olette yksin.
Mutta puhutte, se on onnemme, kuulla tietoinen ääni.
Ja äänestä tietoisena tulla läsnä kaiken rikkoutuvuudelle,
etsiä oikeaa hetkeä jolloin putoaminen, pohja, rikkoisi elämän unen.

Yhtyä kohden unelmaa. Herätä vailla ihmistä, hajota,
hajaantua, pimeytenä olla kaikkea kehoa.

Jossakin kaukana, todellisuuden rajojen äärillä,
elämä jatkuu. Täällä missä olen, se kuihtuu.
Minun rajani ovat elämän rajat, silmät, kädet,
se mitä omistan --- näivettää elämän.
En tiedä miten luopua, tietääkö kukaan, lapset,
kenties yhä, mutta yhä suuremmin lapsuus
on vanhuutta. Kuoleman ilottomuus kovettaa
keveimmätkin kädet. Annamme jo kohtuun
laskennallisen arvion elämän mitasta.
En tarvinnut koskaan laskinta nähdäkseni
että elämä päättyy. Minun elämäni mittapuu
muotoutui kosketuksesta. Suuremmasta kuin
mitä ihmisellinen arvo voisi rakkaudessaan määrittää.
Minä en ollut rakastaja, lopulta. Olin elävänä
kosketuksellinen taso. Luomusten luomus,
hiekkaa vasten merta.

Typeryys onkaloituu syvälle maaperään.
Samaan johon kerran jo tyhjyys teki
oman mielensä verran. Mitään enempää
ei enää juuri näy, tavoittelun arvoiset
asiat hehkuivat kynttilän lailla äitiemme
vuoteiden vierellä. Samantein, kuin mielikuvan
pyyhkiytessä pois, elimme vanhentuen
elämäämme. Uudelleen, mutta poistuen
jokaisella toistolla. Tämä on ymmärrystä,
nähdä kadut, kaupungit, niiden varsilla hehkuvat
ja jäätyvät elävät, yksittäiset, eleet, jotka
eivät jää mutta näkyvät, Sinulle.
Tiedostaen pienessä kehokossa jokainen äly elää
suurempaan tyhjyyteen kammioituen. Suojamme,
ainoa kotimme, tämän kaikkeuden
halkeilevassa lohkareessa. Kulkiessani kesäyössä
ajatellen mennyttä, näen äkkiä maassa
pienen hyönteisen kipertävän nopeasti pimeään.

Kaikki sanat ovat turhia, kuten puut niityllä.

Puut niityllä ovat onnen keskellä.

Kaikkien puidenkin varjot vain ääriviivoja.

Mistä valo tulee? En välitä.

Riittää että vain kuolen ja tiedän kuolevani.

Kenties hymyilevä voi ymmärtää tämän. 

Vartuin tietokoneen valossa.

Ja minä kuolen toisen koneen valoon.

Miten äiti on aina kirkas,

vaikka hän ei tahtoisikaan sinua.

Joutavanpäiväistä kuvitella
että totuus löytyy sieltä missä sitä ei ole ollutkaan.

Joutavanpäiväistä maata lehmuksen alla,
ja kuvitella että vielä voisin palata luoksesi kotiin.

Joutavanpäiväistä levätä pikkuhiljaa, odotella
että sinä tulet muistoistani takaisin.

Niin turhaa ajatella että elämä voisi olla muuta.

Suurin ihme oli yllätys, että köyhyyteni keskellä
tahdoit nukkua vieressäni yhden yön.
Rapistuva arkkitehtuuri ympärillämme käsittää virheet
kuin niiden kuvantaman elämän tarkoituksen.

Asua hiljaa, häviten, huolehtien turhuuden
täyttymyksistä. Siitä että toisilla tulevilla olisi joku sija.

Olla valmis kulkemaan kauas edespäin.
Myöntää että taipuisat polvet eivät kestä ikuisesti.

Tämä Elämäni Hiljaisuus
jossa ei
on rakastava suudelma

Tiedän itseni, nuo rakastavaiset toistensa läheisyydessä
kaukaisuudessa jota kutsun elämäkseni.

En tahdo tietää itseäni, mutta miten edelleen jokainen
kosketus tuo minut takaisin kuolleiden rajamailta.

Pelkkä tietoisuus riittää kuvastamaan menneisyyttä,
samalla kun aistini näivettyvät tulevaisuuteen.

Me rakastimme toisiamme, sen tietää mieli.
Mutta keho ei voi enää kuulla. Näin täysin tiedä itseni.

En tiedä mikä oli huoneessa, sen sinessä, salaisuudessa.
Miten monet meinä kuolleet etsivät reittiä takaisin.

Vuodet ovat kuluneet ajatuksia tehdessä.
Kaikkein pisimpään käytin ajatuksiani
yhdessä sinun kanssasi.
Niin surullista että ajatukset täytyy tehdä
yhdessä katoavan kanssa.
Mutta niin onnellista miten
katoaminen tapahtuu. Yhteiset askeleet
johtavat rakkaudesta poispäin,
eivät koskaan vältä sen keskuutta.

Eurooppaa ei ole. Ei koskaan ollutkaan.
Minä lähdin --- autojen välkkeessä kuuluu
kauniina edelleen, taustalla, tuulen
puistelema metsä. Joki solisee tietämättömiin
tien alla. Näitä aistimuksia kokiessani havaitsen
lopulta päätyneeni kaupungin rajalle.
Olin täällä kerran ennenkin, lapsena,
ihmettelin ihmisen suuruutta. Nyt rajalla
puut jälleenrakentavat itseään halkeamiin.
Muuta ymmärrettävää ei enää ole,
Alastomuus varjelee minua hetken
itseydeltäni. Pimeä varjelee minua näkyvältä.
Rakkaus yhdistää paljon tästä kaikesta,
mutta senkin on siksi päätyttävä.
Maailmaa ei koskaan ollutkaan. Näin eräs lapsi
kuvitteli, joen varrella, kauan sitten näin hänet.
On kasvoja tien vierellä, on autojen välkettä,
on metsä. Mutta Hän ei ole enää yksikään
meistä, vain kerran hän oli jokainen.

Ruudun välkkeessä pelkkä elämä.

Pyhimyksiä juovuksissa oman
asuntonsa hämärissä.

Ja Kuunteleeko Jumala? Ei.
Hänelläkään ei ole oikeutta kuulla.

Kaikkien suru on nyt tämänpuolista,
Ja ikävintä, surullisinta kaikessa
ettemme siis tiedä enää nimeään.

Lapset jotka ovat nyt onnellisia
ovat tulevaisuuden isättömät isät,
äidittömät äidit.